Vorstand und Beirat sowie Mitarbeiterinnen des Finnland-Instituts im Juni 2019. © Finnland-Institut/Fanny Thalén

Suomen Saksan-instituutti 25 vuotta: haastattelussa Birgit Jank

Musiikinopettajan Sibelius-intohimo sekä suomalaisen naiskuoron ja Kaj Chydeniuksen esitys herättivät aikoinaan Birgit Jankin kiinnostuksen Suomea kohtaan. Haastattelussa nykyinen musiikkipedagogiikan ja -didaktiikan professori kertoo muun muassa siitä, kuinka tärkeitä musiikki ja musiikillinen sivistys ovat kulttuurivaihdon kannalta – eikä vain Saksassa ja Suomessa.

Mistä kiinnostuksesi Suomea ja sen kulttuuria kohtaan juontaa juurensa? Entä miten ammatillinen ja myös henkilökohtainen suhteesi Suomeen on kehittynyt vuosien saatossa?

Ensimmäisen tuntuman Suomeen sain jo koulussa, kun musiikintunnilla käsiteltiin Jean Sibeliuksen teoksia. Muistan hyvin, miten hänen musiikilleen tyypillinen kaiho teki minuun vahvan vaikutuksen. Kävin koulua pienessä Luckenwalden kaupungissa Brandenburgissa, ja Suomi tuntui hyvin kaukaiselta ja tavoittamattomalta maalta. Musiikinopettajani oli kuitenkin suuri Sibeliuksen musiikin ystävä, ja hän johdatti meidät hyvin positiivisella tavalla musiikin maailmaan. Se oli omiaan herättämään mielikuvituksessani kuvan siitä, minkälainen maa Suomi mahtaisi olla. Myöhemmin opiskelin musiikkia Berliinin Humboldt-yliopistossa, ja siinä yhteydessä, varsinkin kuoromusiikin kohdalla, kävimme läpi myös suomalaisten säveltäjien teoksia.

Aivan erityisen syvästi minuun vaikutti eräs 1980-luvulle sijoittunut tapahtuma. Säveltäjä Kaj Chydenius oli erään suomalaisen naiskuoron kanssa vierailulla Itä-Berliinissä, ja heillä oli esiintyminen Volksbühne-teatterissa. Laulut ja niiden valtavan kauniit sovitukset, pääsääntöisesti matalien naisäänten laulamina ja yhdistettynä lavalla seisoviin vahvoihin persoonallisuuksiin olivat niin luonnollisia ja vaikuttavia, että päätin siltä istumalta ottaa jonkin suomalaisen laulun osaksi omaakin ohjelmistoani.

Innostuin erityisesti moniäänisestä Kalliolle kukkulalle -laulusta (kääntäjän huomio: nimenomaan Kaj Chydeniuksen versio) ja huolehdin sekä opettajantyössäni että myöhemmin musiikkikasvatuksen professorin virassa siitä, että laulu löysi tiensä koulujen musiikin kirjoihin, osaksi musiikinopettajien täydennyskoulutusta ja ylipäätään osaksi musiikkialan koulutusta. Sitä kautta Kalliolle kukkulalle tunnetaan laajalti ainakin juuri Itä-Saksassa.

Viimeksi vain muutama kuukausi sitten, kun Humboldt-yliopiston musiikkikasvatuksen koulutuksen 40-vuotispäivää vietettiin juhlallisin menoin, lauloimme sen jälleen kerran, monien muiden kauniiden laulujen ohessa. Niinpä keksin myös ehdottaa sitä laulettavaksi Berliinissä kesäkuussa pidetyssä Suomen Saksan-instituutin neuvottelukunnan ja hallituksen yhteisessä kokouksessa. Laulu ei ole edelleenkään menettänyt hiukkastakaan tenhovoimastaan.

 

Miten sait yhteyden Suomen musiikkikasvatuksen alaan?

Tiiveimmillään yhteys oli monivuotisen ERASMUS-vaihdon ansiosta, johon osallistui Potsdamin yliopiston ja Sibelius-Akatemian opiskelijoita ja opettajia. Siinä yhteydessä pääsin itsekin tutustumaan maineikkaaseen opinahjoonne ja sen tarjoamaan korkeatasoiseen musiikinopettajan koulutusohjelmaan. Sen lisäksi vierailin myös Suomen Saksan-instituutin tilaisuuksissa.

 

Miten määrittelisit Saksan ja Suomen koulujen musiikinopetuksen eroavaisuudet?

Aloittaakseni yhteneväisyyksistä, kummankin tavoitteena on taata musiikkityylillisesti ja kulttuurienvälisesti laajapohjainen musiikinopetus. Tällä en tarkoita pelkästään itse musiikinopetusta, vaan musiikin asemaa osana kouluopetusta. Sillä on monia ilmenemismuotoja, kuten normaalin kouluopetuksen ohessa toimivat bändit, kuorot, instrumenttiryhmät sekä työskentely musiikkimedian parissa. Unohtaa ei sovi myöskään ulkoapäin tulevaa tarjontaa, kuten orkesterien tai musiikkitalojen varta vasten koululaisille räätälöimää yleisötyötä. Olen varma, että juuri tällä alalla kannattaisi vaihtotoimintaa tiivistää entisestäänkin, sillä saksalaiset koulut voisivat oppia suomalaisilta vielä paljon lisää.

On tärkeää, että lapset ja nuoret pääsevät kosketuksiin musiikin kanssa hyvinkin erilaisissa yhteyksissä. Muisten, miten eräskin suomalainen Potsdamin yliopistossa opiskellut nuori mies kertoi musiikkikasvatusaiheisessa seminaarissa lapsuudenkokemuksistaan. Hän ei niinkään puhunut kokemuksista musiikkikoulussa vaan kertoi kotikylänsä musiikkikeskuksesta, jossa lasten ja nuorten oli mahdollista tutustua eri instrumentteihin, jotka oli kunnan puolesta annettu siihen käyttöön. Sinne oli siis mahdollista kokoontua musisoimaan yhdessä muiden kanssa tai yhtä lailla mennä yksikseen harjoittelemaan. Juuri tuo omalähtöinen soittokokemus oli tuonut musiikin lähelle hänen sydäntään. Merkillepantavaa onkin, että Suomessa ollaan mitä ilmeisimmin valmiita sijoittamaan hyvinkin paljon rahaa itse infrastruktuuriin, jotta myös haja-asutetuilla alueilla taataan kulttuurin saatavuus kaikille. Saksassa ollaan vasta vähitellen löytämässä maaseutu uudestaan, ja siinä yhteydessä luodaan kaikille yhteistä pohjaa, myös erilaisten kulttuurihankkeiden kautta.

 

Mitä haluaisit erityisesti tuoda esille suomalaisten ja saksalaisten musiikkikasvattajien yhteistyöstä? Mikä on siinä Sinun itsesi kannalta tärkeintä?

Olen sitä mieltä, että on aina tärkeää päästä tutustumaan toisiinsa ja vaihtamaan ajatuksia kokemuksista. Sen tulisi luonnollisesti voida tapahtua kollegiaalisella tasolla, sillä vain tarkka kuuntelu ja tarkastelu takaavat sen, että kykenee ymmärtämään vastapuolen kulttuurin taustoja. Kuten muusikot tapaavat sanoa, C-duuri on C-duuri, eli siinä on vinha perä: yhteisen musisoinnin kautta on helppo päästä sisään toisen maan kulttuuriin, vaikkei osaisikaan sen kieltä. Senkin vuoksi minusta on tärkeää, että säveltäjät tekevät vierailuja kouluihin ja ideoivat ja toteuttavat lasten ja nuorten kanssa musiikillisia tuotantoprosesseja. Se laajentaa koulujen esteettistä horisonttia. Otetaanpa esimerkiksi vaikka riitely: sitä voi harjoitella myös esteettisin menetelmin, ja silloin ei aiheuta kenellekään vahinkoa. Kaiken kaikkiaan olen vakuuttunut siitä, että esteettinen oppiminen oman sosiaalisen mielikuvituksen kehittämiseksi saa saksalaisissa kouluissa aivan liian vähän painoarvoa.

 

Olet ollut jo vuodesta 2005 lähtien mukana Suomen Saksan-instituutin neuvottelukunnassa, ja tänä vuonna Sinusta tuli sen puheenjohtaja. Mikä oli ensikosketuksesi instituuttiin, ja mitä painopisteitä haluaisit puheenjohtajana asettaa?

Silloin, kun ensimmäiset PISA-keskustelut alkoivat, työskentelin Berliinin Universität der Künstessä. Instituutin silloinen johtaja Hannes Saarinen kääntyi puoleeni tiedustellakseen, olisinko valmis radiohaastatteluun. Se keskustelu meni erittäin hyvin, ja sen koommin olen ollut yhteydessä instituuttiin. Yhteistyö alkoi opiskelijavaihdolla Sibelius-Akatemian kanssa, ja ensimmäinen yhteinen työpaja järjestettiin instituutin myötävaikutuksella. Siitä lähtien olen ollut mukana instituutin neuvottelukunnassa ja pyrin tuomaan sen toimintaan mukaan kokemuksiani ja ideoita laajasta kulttuuri- ja sivistystyön verkostostani käsin. Olen ollut kauniissa maassanne myös yksityisesti useammankin kerran kummankin lapseni kanssa, ja joka kerta olen ollut haltioissani kokemastani.

Uutena neuvottelukunnan puheenjohtajana pyrkimyksenäni on syventää ja laajentaa rakentavaa yhteistyötä kaikkien asianosaisten kanssa. Sen saavuttamiseksi on tärkeää huolehtia siitä, että kommunikaatio ja ajatustenvaihto on avointa ja jatkuvaa sekä neuvottelukunnan sisällä että sen ja instituutin sekä instituutin hallituksen välillä. Neuvottelukunnan jäsenten tärkeänä tehtävänä on toimia välittäjinä omilla työ- ja toiminta-alueillaan. Siksi suunnittelen puheenjohtajakaudelleni entistä vahvempaa sisäisesti eriytynyttä työskentelytapaa, mikä voisi merkitä esimerkiksi työryhmien ja pienempien neuvoa-antavien tiimien perustamista esimerkiksi talouden, musiikin, muotoilun, kirjallisuuden ja sivistystyön aloilla. Neuvottelukunnan tulisi myös näkyä aiempaa enemmän, esimerkiksi lisäämällä näkyvyyttä instituutin verkkosivuilla sekä muussa viestinnässä – kuitenkin niin, ettei se tunkeudu sisälle instituutin käytännön toimintaan. Neuvottelukunnan ja sen puheenjohtajien tulisi myös tällä kaudella tarjota tukeaan instituutin ohjelman aihepiirien ja yksittäisten hankkeiden suunnittelussa ja tarpeen vaatiessa toimia neuvonantajina yksittäisten haasteiden edessä. Itsestäni voisin kuvitella, että voisin tarjota tukea juuri sivistystyön painopisteitä mietittäessä.

 

Mikä rooli Suomen Saksan-instituutin kaltaisella instituutiolla on saksalais-suomalaisessa vuoropuhelussa?

Suomen Saksan-instituutti ja sen erittäin pätevät ja miellyttävät työntekijät tekevät mielestäni hyvin korkealaatuista työtä. Työskentely on suunnitelmallista, ja hankkeiden suunnittelu ja toteutus tapahtuvat ilman turhia paineita. Lopputuloksena on eri alojen ja eri maista kotoisin olevien asiantuntijoiden kohtaaminen. Eri aihepiirien kirjo on laaja, ja niistä viestitään ulospäin erittäin hyvällä ammattitaidolla. Erityisesti tahtoisin korostaa kaikkien asianosaisten ystävällistä ja erittäin motivoitunutta asennetta ja tavoitetta saada aikaan mielekästä ja korkeatasoista ohjelmaa kansojen ystävyyden hengessä. Juuri siihen kekoon minäkin haluan kantaa korteni.

Jankia haastatteli Emilia Syväjärvi.

Käännös: Suvi Wartiovaara

————————-

Birgit Jank. © Finnland-Institut/Foto: Fanny Thalén

Birgit Jank on väitellyt Berliinin Humboldt-yliopistossa musiikkikasvatuksen alalta, minkä lisäksi hän on suorittanut laulututkinnon Berliinin Hanns Eisler -musiikkikorkeakoulussa. Professorinvirassa kasvatustieteiden, sosiaalityön ja musiikkikasvatuksen alalla hän on ollut Potsdamin yliopistossa, Berliinin taidekorkeakoulussa (Universität der Künste, UdK), Hampurin yliopistossa sekä Berliinin Alice Salomon -korkeakoulussa. Hän on myös ollut mukana perustamassa Potsdamin Clara Hoffbauer -korkeakoulua, jonka osakkaana hän edelleenkin on. Oppilaitoksessa yhdistyvät sosiaalityö ja estetiikka, ja kyseessä on oppisopimuspohjainen opiskelumuoto (duales Studium). Tällä hetkellä Jank toimii korkeakoulun tieteellisen neuvoston puheenjohtajana.

Professori Birgit Jank on toiminut uransa aikana useiden musiikkikasvatuksen sekä koulutuspolitiikan järjestöjen ja yhdistysten johtotehtävissä, joista mainittakoon esimerkkinä Saksan kulttuuri- ja musiikkineuvosto (Deutscher Kultur- und Musikrat), ja hän on edustanut näitä aloja akkreditoituna asiantuntijana sekä Saksassa että kansainvälisestikin. Hänen nykyisiin luottamustehtäviinsä kuuluvat jäsenyys Saksan inkluusio- ja kulttuuriverkostossa (Bundesnetzwerk Inklusion und Kultur) sekä varapuheenjohtajuus Brandenburgin osavaltion musiikkineuvostossa. Jankin tutkimuksellisia painopistealueita ovat laulut, musiikki ja inkluusio, nuorison musiikkikulttuurit sekä musiikkikasvatus sosiaalisissa konteksteissa, ja hän on julkaissut näiltä aloilta useita kirjoja ja tieteellisiä artikkeleita.

Jank on toiminut Suomen Saksan-instituutin neuvottelukunnan jäsenenä vuodesta 2005 lähtien, ja hänestä tuli sen puheenjohtaja vuonna 2019.

————————-

Suomen Saksan-instituutti täyttää 25 vuotta syksyllä 2019. Instituutti avattiin syyskuun lopulla 1994 ensimmäisenä suomalaisena kulttuuri-instituuttina saksankielisessä Euroopassa. Näiden 25 vuoden aikana keskeistä instituutin toiminnassa on ollut dialogi suomalaisten sekä paikallisten kumppaneiden välillä Saksassa, Itävallassa ja Sveitsissä. Tätä dialogia ovat vuosien varrella edistäneet myös useat henkilöt, jotka ovat sitoutuneet maiden väliseen kulttuurivaihtoon instituutin nimissä. #25JahreDialog-blogisarjamme antaa tänä vuonna puheenvuoron osalle näistä henkilöistä.

Emilia Syväjärvi studiert an den Universitäten Münster und Twente/Niederlande Politikwissenschaften und Public Governance. Sie war im Sommer 2019 Praktikantin am Finnland-Institut.

Emilia Syväjärvi opiskelee valtio- ja hallintotiedettä Münsterin ja Twenten (Alankomaat) yliopistoissa. Hän oli harjoittelijana Suomen Saksan-instituutissa kesällä 2019.