Katja Gauriloff und Canned Dreams: Traumberuf und Film der Träume
Die Arbeit eines Dokumentarfilmers ist bereichernd. Es ist ein Traumberuf für jemanden, der sehen, recherchieren, erleben und reisen möchte, der ausdauernd genug ist und mit wenig auskommt. Den Film Canned Dreams zu machen war für mich selbst ein lang gehegter Traum: eine mehrere Jahre lange Reise mit zahlreichen Wendungen, Höhen und Tiefen. Es wurde nicht langweilig. Zwischendurch mussten wir abwarten und konnten Kräfte sammeln. Am wichtigsten waren für mich all die Begegnungen mit Menschen und das Kennenlernen neuer Kulturen. Manchmal machten mir die Kulturunterschiede zu schaffen und die Sprachdifferenzen jagten mir einen Schrecken ein, aber alle Ängste, die mir vorher in den Sinn kamen, erwiesen sich oft als unnötig. Die Produktion eines Films ist komplizierter, wenn man zum Filmen ins Ausland geht. Dann braucht man im Zielland verlässliche Partner. Unser Thema war äußerst anspruchsvoll, deswegen war es beinahe unmöglich, Drehgenehmigungen für die Orte zu bekommen, an denen ich drehen wollte, beispielsweise für Produktionswerke, Fabriken, Schlachtereien oder Höfe.
Der einheimische Produzent war die erste Anlaufstelle, zu der wir Kontakt aufnahmen. Seinem beruflichen Können ist es zu verdanken, dass wir normalerweise die gewünschten Drehgenehmigungen bekamen. Trotzdem hing es nicht immer von den Fachkenntnissen des Produzenten ab. Ich wollte zum Beispiel in Deutschlands größtem Schweinemastbetrieb drehen, aber es war einfach nicht möglich. Die gewiss besten Filmexperten halfen uns, Drehgenehmigungen einzuholen, aber die Produktionswerke wollten uns nicht empfangen, nicht einmal für Gespräche. Einmal fuhren der Regieassistent und ich von Berlin Richtung Norden. Nach mehreren Stunden Autofahrt, nachdem wir uns mehrmals verfahren hatten, fanden wir inmitten schöner Landschaft, im Schatten des Waldes, wie versteckt, einen außerordentlich großen Schweinemastbetrieb. Wir bewunderten ihn nur von außen, da wir keine Erlaubnis für einen Besuch hatten. Trotz der idyllischen Umgebung war dieser Ort unheimlich. Wir standen vor den niedrigen Gebäuden, deren Fenster vor dem Tageslicht verschlossen waren. Das Grunzen und Quieken tausender Schweine konnte man bis nach draußen hören. Eine haarsträubende Erfahrung. Hätten wir doch nur die Kamera neben dem Zaun aufgestellt und diese mit Stacheldrahtzaun begrenzten Höfe gefilmt, dann hätte ich die Szene meines Films im Kasten gehabt. Trotzdem haben wir nicht gedreht, weil uns die erforderlichen Genehmigungen fehlten. Warum berichte ich von dieser Erfahrung? Weil im Dokumentarfilm nicht immer alles so abläuft, wie man es vorher plant oder wünscht. Es stehen nicht alle Türen offen. Der Filmemacher sollte trotzdem dazu fähig sein, seine Story zu erzählen, wenn auch auf eine andere Weise. Wie kann ich die nötige Information oder Stimmung ohne diese Dreherlaubnis, die uns verweigert wurde, vermitteln? Genau das macht das Filmemachen spannend und kreativ.
Ich habe fast ausschließlich gute Erinnerungen an die Länder, in denen gedreht wurde, und an die Menschen, mit denen ich den Film machen durfte. Jedes Land hatte seine eigenen kulturell bedingten Arbeitsweisen und manchmal unterschieden sie sich sehr stark von der finnischen. Die deutsche Arbeitskultur ist meiner Meinung nach der finnischen am nächsten. Für den Kontakt genügte eine kurze, inhaltlich knappe E-Mail, in der nur das Anliegen geschildert wurde. Die Arbeit war angenehm, sachlich und präzise. Mit den Italienern führten wir im Voraus lange Telefonate, in denen auch der Urlaub und die Familie besprochen wurden. Vor Ort nahmen wir an unendlich langen Mittagessen und Abendessen teil, so dass fast schon in Vergessenheit geriet, weswegen man eigentlich gekommen war. Mit den Franzosen schickten wir E-Mails, die so lang und ausschweifend waren, dass der eigentliche Inhalt manchmal nur schwer zu verstehen war. Ich könnte beispielsweise noch die Ukrainer erwähnen, die zu Beginn ganz an die Finnen erinnerten. Die Wahrheit sah ganz anders aus. Und die brasilianische Arbeitskultur? Am Anfang erwartete ich etwa an die romanische Kultur angelehnte Klischees, aber alle waren wirklich flink und gewissenhaft. Der Unterschied zu den Finnen war nur der, dass es auf Autofahrten keinen Augenblick still war. Immer ertönte Musik, Gelächter, Gesang oder die Mundharmonika − und die warmen Abende nach dem Drehen verbrachten wir mit Capoeira oder Maniküre. Und obwohl die Erinnerung mit goldenem Pinsel malt, würde ich jederzeit wieder auf diese Reise gehen, mit denselben Reisegefährten.
Katja Gauriloff
Übersetzung: Jana Ruf
Der Film Canned Dreams − Säilöttyjä unelmia der finnischen Regisseurin Katja Gauriloff wird am Montag, dem 10.6., um 19 Uhr im Tschechischen Kulturinstitut in Berlin in der Reihe DokuMontag gezeigt. Die Regisseurin wird nach der Vorführung per Skype mit dem Publikum über den Film sprechen. Weitere Infos hier.Dokumentaristin työ on avartavaa. Se on unelma-ammatti sellaiselle, joka haluaa nähdä, tutkia, kokea ja matkustaa, sekä on riittävän pitkäjännitteinen ja tulee toimeen vähällä. Canned Dreams-elokuvan tekeminen oli itselleni pitkäaikainen unelma: Vuosia kestänyt matka, jossa oli riittävästi mutkia, nousuja ja laskuja. Aika ei käynyt pitkäksi. Välillä odoteltiin ja silloin kerättiin voimia. Tärkeintä itselleni olivat kaikki ne kohtaamiset ihmisten kanssa ja tutustuminen eri kulttuureihin. Välillä kulttuurierot hiersivät ja kielierot kammottivat, mutta kaikki etukäteen mieleen nousseet pelot osoittautuivat usein turhiksi. Elokuvan tuotanto on monimutkaisempaa silloin, kun lähdetään kuvaamaan ulkomaille. Silloin tarvitaan kohdemaasta luotettavia kumppaneita. Meidän aiheemme oli erittäin vaativa, sillä kuvauslupia oli melkein mahdoton saada niihin paikkoihin, joihin halusin päästä kuvaamaan, esimerkiksi tuotantolaitoksiin, tehtaisiin, teurastamoihin tai maatiloille.
Paikallinen tuottaja oli ensimmäinen taho, johon olimme yhteydessä. Heidän ammattitaitonsa ansiosta kuvausluvat yleensä irtosivat sinne minne tahdoimmekin mennä. Aina se ei kuitenkaan ollut tuottajan ammattitaidosta kiinni. Halusin esimerkiksi kuvata Saksan suurimmissa sikaloissa, mutta se ei vain ollut mahdollista. Meillä oli apuna varmasti elokuva-alan parhaat ammattilaiset hoitamassa kuvauslupia, mutta tuotantolaitokset eivät halunneet ottaa meitä vastaan. Eivät edes keskustelemaan asiasta. Muistan kun apulaisohjaajan kanssa lähdimme ajelemaan Berliinistä jonnekin pohjoista kohti. Usean tunnin ajomatkan, usean eksymisen jälkeen löysimme keskeltä kaunista maaseutua, metsän siimeksestä, kuin piilossa katseilta, tavattoman suuren sikalan. Ihailimme sitä vain ulkoa päin, sillä lupaa vierailuun meillä ei ollut. Idyllisestä ympäristöstä huolimatta paikka oli karmaiseva. Seisoimme matalien rakennusten edessä, niiden ikkunat oli suljettu valolta. Tuhansien sikojen huuto ja kiljunta kuului ulos asti. Karvojanostattava kokemus. Jos olisimme vain laittaneet kameran siihen aidan viereen kuvaamaan näitä piikkilanka-aidalla rajattuja pihoja, olisin saanut elokuvaani kohtauksen. Niin emme kuitenkaan tehneet, koska meillä ei ollut tarvittavia lupia. Miksi kerron tämän kokemuksen? Siksi, koska aina dokumenttielokuvassa ei tapahdu niin kuin etukäteen suunnittelee, tai haluaa. Kaikki ovet eivät ole auki. Elokuvantekijällä on kuitenkin oltava keinot siihen, että saamme saman asian kerrottua, vaikka eri tavalla. Miten saan välittymään tarvittavan tiedon tai tunnelman ilman sitä kuvauslupaa, joka meiltä evättiin. Juuri se tekee elokuvantekemisestä jännittävää ja luovaa.
Minulla on melkeinpä vain hyviä muistoja liittyen kaikkiin kuvausmaihin ja niihin ihmisiin joiden kanssa elokuvaa sain tehdä. Jokaisessa maassa oli omat kulttuuriset työtavat ja välillä ne poikkesivat suomalaisesta hyvinkin paljon. Saksalainen työskentelykulttuuri on mielestäni lähimpänä suomalaista. Yhteydenpitoon riittti lyhyt, asiasisällöltään tiivis sähköposti, jossa on vain asiaa. Työnteko oli mukavaa, asiallista ja täsmällistä. Italialaisten kanssa puhuttiin etukäteen pitkiä puheluita, joissa käytiin läpi lomat ja perheasiat. Kun päästiin paikanpäälle, istuttiin loputtoman pitkillä lounailla ja illallisilla, niin että unohtui melkein se mitä alunperin pitikään tehdä. Ranskalaisten kanssa vaihdettiin sähköposteja, jotka olivat niin pitkiä ja polveilevia, että oli välillä vaikea löytää itse asiasisältö. Voisin vielä mainita vaikkapa ukrainalaiset, jotka aluksi vaikuttivat perin suomalaisilta, mutta totuus oli ihan jotain muuta. Entäpä brasilialainen työskentelykulttuuri? Aluksi odotin jotain latinalaisen kulttuuriin liittyviä kliseitä, mutta kaikki olikin joutuisaa ja täsmällistä. Erona meikäläisiin oli vain se, että automatkoilla ei ollut hetkeäkään hiljaista, aina soi musiikki, nauru, laulu tai huuliharppu ja kuvausten jälkeisiä lämpimiä iltoja vietettiin Capoeiran tai manikyyrin kera. Vaikka aika onkin kullannut muistot, lähtisin silti milloin vain uudestaan tälle reissulle, samojen matkakumppaneiden kanssa.
Katja Gauriloff
Ohjaaja Katja Gauriloffin elokuva Canned Dreams – Säilöttyjä unelmia esitetään Berliinin tsekkiläisessä kulttuurikeskuksessa maanantaina 10.6. klo 19:00. Ohjaaja keskustelee elokuvastaan yleisön kanssa Skypepuhelun välityksellä esityksen jälkeen. Lisätietoja täältä.Dokumentaristin työ on avartavaa. Se on unelma-ammatti sellaiselle, joka haluaa nähdä, tutkia, kokea ja matkustaa, sekä on riittävän pitkäjännitteinen ja tulee toimeen vähällä. Canned Dreams-elokuvan tekeminen oli itselleni pitkäaikainen unelma: Vuosia kestänyt matka, jossa oli riittävästi mutkia, nousuja ja laskuja. Aika ei käynyt pitkäksi. Välillä odoteltiin ja silloin kerättiin voimia. Tärkeintä itselleni olivat kaikki ne kohtaamiset ihmisten kanssa ja tutustuminen eri kulttuureihin. Välillä kulttuurierot hiersivät ja kielierot kammottivat, mutta kaikki etukäteen mieleen nousseet pelot osoittautuivat usein turhiksi. Elokuvan tuotanto on monimutkaisempaa silloin, kun lähdetään kuvaamaan ulkomaille. Silloin tarvitaan kohdemaasta luotettavia kumppaneita. Meidän aiheemme oli erittäin vaativa, sillä kuvauslupia oli melkein mahdoton saada niihin paikkoihin, joihin halusin päästä kuvaamaan, esimerkiksi tuotantolaitoksiin, tehtaisiin, teurastamoihin tai maatiloille.
Paikallinen tuottaja oli ensimmäinen taho, johon olimme yhteydessä. Heidän ammattitaitonsa ansiosta kuvausluvat yleensä irtosivat sinne minne tahdoimmekin mennä. Aina se ei kuitenkaan ollut tuottajan ammattitaidosta kiinni. Halusin esimerkiksi kuvata Saksan suurimmissa sikaloissa, mutta se ei vain ollut mahdollista. Meillä oli apuna varmasti elokuva-alan parhaat ammattilaiset hoitamassa kuvauslupia, mutta tuotantolaitokset eivät halunneet ottaa meitä vastaan. Eivät edes keskustelemaan asiasta. Muistan kun apulaisohjaajan kanssa lähdimme ajelemaan Berliinistä jonnekin pohjoista kohti. Usean tunnin ajomatkan, usean eksymisen jälkeen löysimme keskeltä kaunista maaseutua, metsän siimeksestä, kuin piilossa katseilta, tavattoman suuren sikalan. Ihailimme sitä vain ulkoa päin, sillä lupaa vierailuun meillä ei ollut. Idyllisestä ympäristöstä huolimatta paikka oli karmaiseva. Seisoimme matalien rakennusten edessä, niiden ikkunat oli suljettu valolta. Tuhansien sikojen huuto ja kiljunta kuului ulos asti. Karvojanostattava kokemus. Jos olisimme vain laittaneet kameran siihen aidan viereen kuvaamaan näitä piikkilanka-aidalla rajattuja pihoja, olisin saanut elokuvaani kohtauksen. Niin emme kuitenkaan tehneet, koska meillä ei ollut tarvittavia lupia. Miksi kerron tämän kokemuksen? Siksi, koska aina dokumenttielokuvassa ei tapahdu niin kuin etukäteen suunnittelee, tai haluaa. Kaikki ovet eivät ole auki. Elokuvantekijällä on kuitenkin oltava keinot siihen, että saamme saman asian kerrottua, vaikka eri tavalla. Miten saan välittymään tarvittavan tiedon tai tunnelman ilman sitä kuvauslupaa, joka meiltä evättiin. Juuri se tekee elokuvantekemisestä jännittävää ja luovaa.
Minulla on melkeinpä vain hyviä muistoja liittyen kaikkiin kuvausmaihin ja niihin ihmisiin joiden kanssa elokuvaa sain tehdä. Jokaisessa maassa oli omat kulttuuriset työtavat ja välillä ne poikkesivat suomalaisesta hyvinkin paljon. Saksalainen työskentelykulttuuri on mielestäni lähimpänä suomalaista. Yhteydenpitoon riittti lyhyt, asiasisällöltään tiivis sähköposti, jossa on vain asiaa. Työnteko oli mukavaa, asiallista ja täsmällistä. Italialaisten kanssa puhuttiin etukäteen pitkiä puheluita, joissa käytiin läpi lomat ja perheasiat. Kun päästiin paikanpäälle, istuttiin loputtoman pitkillä lounailla ja illallisilla, niin että unohtui melkein se mitä alunperin pitikään tehdä. Ranskalaisten kanssa vaihdettiin sähköposteja, jotka olivat niin pitkiä ja polveilevia, että oli välillä vaikea löytää itse asiasisältö. Voisin vielä mainita vaikkapa ukrainalaiset, jotka aluksi vaikuttivat perin suomalaisilta, mutta totuus oli ihan jotain muuta. Entäpä brasilialainen työskentelykulttuuri? Aluksi odotin jotain latinalaisen kulttuuriin liittyviä kliseitä, mutta kaikki olikin joutuisaa ja täsmällistä. Erona meikäläisiin oli vain se, että automatkoilla ei ollut hetkeäkään hiljaista, aina soi musiikki, nauru, laulu tai huuliharppu ja kuvausten jälkeisiä lämpimiä iltoja vietettiin Capoeiran tai manikyyrin kera. Vaikka aika onkin kullannut muistot, lähtisin silti milloin vain uudestaan tälle reissulle, samojen matkakumppaneiden kanssa.
Katja Gauriloff
Ohjaaja Katja Gauriloffin elokuva Canned Dreams – Säilöttyjä unelmia esitetään Berliinin tsekkiläisessä kulttuurikeskuksessa maanantaina 10.6. klo 19:00. Ohjaaja keskustelee elokuvastaan yleisön kanssa Skypepuhelun välityksellä esityksen jälkeen. Lisätietoja täältä.Die Arbeit eines Dokumentarfilmers ist bereichernd. Es ist ein Traumberuf für jemanden, der sehen, recherchieren, erleben und reisen möchte, der ausdauernd genug ist und mit wenig auskommt. Den Film Canned Dreams zu machen war für mich selbst ein lang gehegter Traum: eine mehrere Jahre lange Reise mit zahlreichen Wendungen, Höhen und Tiefen. Es wurde nicht langweilig. Zwischendurch mussten wir abwarten und konnten Kräfte sammeln. Am wichtigsten waren für mich all die Begegnungen mit Menschen und das Kennenlernen neuer Kulturen. Manchmal machten mir die Kulturunterschiede zu schaffen und die Sprachdifferenzen jagten mir einen Schrecken ein, aber alle Ängste, die mir vorher in den Sinn kamen, erwiesen sich oft als unnötig. Die Produktion eines Films ist komplizierter, wenn man zum Filmen ins Ausland geht. Dann braucht man im Zielland verlässliche Partner. Unser Thema war äußerst anspruchsvoll, deswegen war es beinahe unmöglich, Drehgenehmigungen für die Orte zu bekommen, an denen ich drehen wollte, beispielsweise für Produktionswerke, Fabriken, Schlachtereien oder Höfe.
Der einheimische Produzent war die erste Anlaufstelle, zu der wir Kontakt aufnahmen. Seinem beruflichen Können ist es zu verdanken, dass wir normalerweise die gewünschten Drehgenehmigungen bekamen. Trotzdem hing es nicht immer von den Fachkenntnissen des Produzenten ab. Ich wollte zum Beispiel in Deutschlands größtem Schweinemastbetrieb drehen, aber es war einfach nicht möglich. Die gewiss besten Filmexperten halfen uns, Drehgenehmigungen einzuholen, aber die Produktionswerke wollten uns nicht empfangen, nicht einmal für Gespräche. Einmal fuhren der Regieassistent und ich von Berlin Richtung Norden. Nach mehreren Stunden Autofahrt, nachdem wir uns mehrmals verfahren hatten, fanden wir inmitten schöner Landschaft, im Schatten des Waldes, wie versteckt, einen außerordentlich großen Schweinemastbetrieb. Wir bewunderten ihn nur von außen, da wir keine Erlaubnis für einen Besuch hatten. Trotz der idyllischen Umgebung war dieser Ort unheimlich. Wir standen vor den niedrigen Gebäuden, deren Fenster vor dem Tageslicht verschlossen waren. Das Grunzen und Quieken tausender Schweine konnte man bis nach draußen hören. Eine haarsträubende Erfahrung. Hätten wir doch nur die Kamera neben dem Zaun aufgestellt und diese mit Stacheldrahtzaun begrenzten Höfe gefilmt, dann hätte ich die Szene meines Films im Kasten gehabt. Trotzdem haben wir nicht gedreht, weil uns die erforderlichen Genehmigungen fehlten. Warum berichte ich von dieser Erfahrung? Weil im Dokumentarfilm nicht immer alles so abläuft, wie man es vorher plant oder wünscht. Es stehen nicht alle Türen offen. Der Filmemacher sollte trotzdem dazu fähig sein, seine Story zu erzählen, wenn auch auf eine andere Weise. Wie kann ich die nötige Information oder Stimmung ohne diese Dreherlaubnis, die uns verweigert wurde, vermitteln? Genau das macht das Filmemachen spannend und kreativ.
Ich habe fast ausschließlich gute Erinnerungen an die Länder, in denen gedreht wurde, und an die Menschen, mit denen ich den Film machen durfte. Jedes Land hatte seine eigenen kulturell bedingten Arbeitsweisen und manchmal unterschieden sie sich sehr stark von der finnischen. Die deutsche Arbeitskultur ist meiner Meinung nach der finnischen am nächsten. Für den Kontakt genügte eine kurze, inhaltlich knappe E-Mail, in der nur das Anliegen geschildert wurde. Die Arbeit war angenehm, sachlich und präzise. Mit den Italienern führten wir im Voraus lange Telefonate, in denen auch der Urlaub und die Familie besprochen wurden. Vor Ort nahmen wir an unendlich langen Mittagessen und Abendessen teil, so dass fast schon in Vergessenheit geriet, weswegen man eigentlich gekommen war. Mit den Franzosen schickten wir E-Mails, die so lang und ausschweifend waren, dass der eigentliche Inhalt manchmal nur schwer zu verstehen war. Ich könnte beispielsweise noch die Ukrainer erwähnen, die zu Beginn ganz an die Finnen erinnerten. Die Wahrheit sah ganz anders aus. Und die brasilianische Arbeitskultur? Am Anfang erwartete ich etwa an die romanische Kultur angelehnte Klischees, aber alle waren wirklich flink und gewissenhaft. Der Unterschied zu den Finnen war nur der, dass es auf Autofahrten keinen Augenblick still war. Immer ertönte Musik, Gelächter, Gesang oder die Mundharmonika − und die warmen Abende nach dem Drehen verbrachten wir mit Capoeira oder Maniküre. Und obwohl die Erinnerung mit goldenem Pinsel malt, würde ich jederzeit wieder auf diese Reise gehen, mit denselben Reisegefährten.
Katja Gauriloff
Übersetzung: Jana Ruf
Der Film Canned Dreams − Säilöttyjä unelmia der finnischen Regisseurin Katja Gauriloff wird am Montag, dem 10.6., um 19 Uhr im Tschechischen Kulturinstitut in Berlin in der Reihe DokuMontag gezeigt. Die Regisseurin wird nach der Vorführung per Skype mit dem Publikum über den Film sprechen. Weitere Infos hier.