Läpi harmaan kiven
Berliinissä asuvan suomalaistaiteilijan, Aino Väänäsen, dokumentaarinen “Dandelions“-valokuvaprojekti on esillä ensimmäistä kertaa näyttelymuodossa Suomen Saksan-instituutilla osana Visiting Art/ist-ohjelmaa. Vuodesta 2018 lähtien Väänänen on dokumentoinut Romanian opioidikriisiä ja sen vaikutusta paikallisten ihmisten elämää. Monet kriisin keskellä elävät kokevat arjessaan rakenteellista syrjintää sekä yhteiskunnallista stigmatisaatiota. Sitoutumalla pitkäaikaisesti hankkeeseen, ja siirtymällä perinteisestä valokuvajournalismista kohti hitaampaa, yhteistyöhön perustuvaa työskentelytapaa, Väänänen luo Dandelionsissa esiin rehellisen, mutta samalla myötätuntoisen kuvan näiden usein näkymättömäksi jäävien ihmisten elämästä. Hanke jatkuu edelleen, ja Väänänen käy säännöllisesti Romaniaan ja pitää yhteyttä moniin kuvaamiinsa henkilöihin.
“Olin kiinnostunut Romaniasta ja halusin matkustaa sinne”, Väänänen muistelee projektin alkua. “Olen opiskellut Kaakkois-Euroopan tutkimusta, mutta tajusin, etten oikeastaan tiennyt Romaniasta kovinkaan paljoa.”” Bukarestiin hän teki ensimmäisen matkansa vuonna 2017. Matkallaan hän tutustui ambulanssia ajavaan sosiaalityöntekijään, joka työskenteli opioidiriippuvuuden kanssa kamppailevien ihmisten kanssa tarjoten heille apua. “Ambulanssireissujen kautta tämä maailma avautui minulle. Kohtasin ihmisiä ja kuulin heidän elämäntarinoitansa. Joskus tapaamani ihmiset, erityisesti naiset, näyttivät minulle arpiaan – se oli heidän keinonsa kertoa kokemastaan ilman yhteistä kieltä.”
Väänäsen mukaan Dandelions on kehittynyt perinteisestä valokuvajournalismista kohti eläytyvämpää tyyliä. Hankkeen alussa hän kuvasi digikameralla, mutta siirtyi pian käyttämään filmikameraa ja keskikoon formaattia. Muutos syvensi hänen suhdettaan kuvattaviin. “Tämä työskentelytapa hidasti prosessia ja osoitti kuvattaville, ettei kyse ole pelkästä pikaisesta kuvasta ja siirtymisestä toiseen kohteeseen, vaan aidosta halusta kertoa heidän tarinansa.”
Luottamus, pitkäjänteisyys ja jatkuvuus ovat Väänäselle tärkeitä projektityössä. Hän pitää yhteyttä moniin kuvaamiinsa henkilöihin ja palaa säännöllisesti Romaniaan, missä hän viettää kunkin kuvattavan kanssa useita päiviä luodakseen tilaa aidolle kohtaamiselle. “Luottamusta vaaditaan kameran molemmin puolin”, hän sanoo. “Aihe on hyvin herkkä, joten toivon, että olen osannut tehdä oikeutta näille tarinoille.”
Epätoivoon keskittymisen sijaan Dandelions korostaa selviytymistä, ihmisarvoa ja elämän monimuotoisuutta. “Halusin näyttää, että tilanne ei ole pelkästään toivoton. Riippuvuuden kanssa kamppailevat ihmiset selviytyvät äärimmäisen vaikeista olosuhteista. Halusin keskittyä selviytymiseen – rehellisesti, mutta myötätuntoisesti.” Tämä asenne näkyy myös hankkeen visuaalisessa kielessä. Kädet ja käsivarret, joissa näkyy tatuointeja, arpia ja tukkeutuneita verisuonia toistuvat motiiveina useissa kuvissa. “Kädet kertovat eletystä elämästä ja koetusta. Ne kantavat tarinoita, kuten Denisan tatuointi unikosta, oopiumia tuottavasta kukasta, jonka sisälle on piilotettu pääkallo.”
Valokuvissa kuvattavat esitetään moniulotteisina yksilöinä, jotka omistavat toimijuutensa. Esimerkiksi Roxana alkoi käyttää huumeita 2000-luvun alussa ja kuuluu omien sanojensa mukaan “ensimmäiseen sukupolveen”, jolla oli pääsy huumausaineisiin Ceaușescun hallinnon jälkeen. Tai Ramona, joka ylpeänä esitteli munasarjasyöpäleikkauksensa arpea, joka oli hänelle merkki selviytymisestä: “Häneltä evättiin hoito useaan otteeseen, koska hän oli nainen, romani, opioidiriippuvainen ja seksityöntekijä. Lopulta löytyi lääkäri, joka suostui tekemään hänen henkensä pelastavan leikkauksen.”
Dandelions kuvaa hyvin erilaisissa elämäntilanteissa ja elinolosuhteissa olevia ihmisiä – niin asunnottomia kuin useamman sukupolven yhteistaloudessa eläviä. “Useimmat kuvaamistani ihmisistä eivät ole asunnottomia”, Väänänen selventää. “Joillakin on vaikeuksia pitää asuntonsa, jotkut taas ovat eläneet kadulla jo vuosia. Halusin näyttää taustojen moninaisuuden ja sen, että opioidiriippuvuus koskettaa ihmisiä sosioekonomisesta lähtökohdasta riippumatta.”
Yksi tarinoista on S:n, Iașista kotoisin olevan transmiehen, joka muutti opioidikorvaushoitoon perässä Bukarestiin. Hänen kokemuksensa, kuten monien muidenkin Dandelionsin esiintyvien henkilöiden, paljastaa terveydenhuollon rakenteellisia puutteita, joita syrjintä entisestään pahentaa. “S on asunut nyt muutaman vuoden Bukarestissa ja kamppaillut riippuvuuden kanssa. Hiljattain hän onnistui lopettamaan heroiinin käytön ja on siitä todella ylpeä. Hän kertoi minulle lähettämässään ääniviestissä, että valokuvaus, jota olemme yhdessä harjoitelleet, oli auttanut häntä tässä. Se teki minut hyvin iloiseksi.”
Näyttelyssä on valokuvien lisäksi muistiinpanoista, ääniviesteistä ja tallennetuista keskusteluista koostuva ääni-installaatio. “Käyn kuvaamieni ihmisten kanssa jatkuvaa vuoropuhelua”, Väänänen sanoo.
Väänänen pohtii myös dokumentaarisen valokuvauksen etiikkaa ja käytänteitä. “On valokuvaajia – sekä paikallisia että ulkomaisia – jotka kuvaavat ihmisiä ilman lupaa. Se ei ole minun juttuni, vaan minulle on tärkeää, että kuvattavat antavat suostumuksensa ja ymmärtävät, mihin osallistuvat.” Väänäsen mielestä myytti “objektiivisesta” tarkkailijasta, joka ikään kuin seuraa tilannetta kärpäsenä seinällä, on katoamassa. “Aina on olemassa narratiivi. En ole tilanteen kuvaustilanteen ulkopuolella, vaan osallistun kuvattavien kanssa käytävään keskusteluun.”
Monet kuvatuista kuuluvat romaniyhteisöön tai kantavat syvää henkilökohtaista ja sukupolvien välistä traumaa. “Romanialaisiin tarinoihin liittyy tiettyjä erityispiirteitä”, hän sanoo ja viittaa Ceaușescun ajan aborttikieltoon, joka puolestaan johti lastenkotikriisiin. “Ihmiset kantavat mukanaan paljon kipua ja traumaa ja minusta oli tärkeää tehdä sitä näkyväksi.”
Vaikka aihe on rankka, Dandelions välttää sensaatiohakuisuutta, etsien tasapainoa intiimin mutta kunnioittavan, kriittisen mutta inhimillisen näkökulman välillä. “Uskon, että suuret aiheet tarvitsevat aikaa”, hän sanoo. “Halu selviytyä kaikista epätoivoisimmissakin tilanteissa liikuttaa minua syvästi. Tämä on aihe, joka ei vain jätä minua rauhaan.”
Selviytymishalusta kumpuaa myös projektin nimi. Dandelions, voikukka, on kasvi, joka horjumattomasta selviytymistahdosta motivoituneena puskee läpi betonin ja kasvaa ankarimmissakin olosuhteissa. Samaa sitkeyttä Väänänen näkee ihmisissä, joita hän kuvaa.
Aino Väänänen on Berliinissä asuva visuaalinen tarinankertoja ja dokumenttivalokuvaaja, jonka työ tutkii yhteiskunnallisen (epä)oikeudenmukaisuuden teemoja herkällä ja rehellisellä tavalla. Pitkäkestoisissa dokumentaarisissa projekteissaan hän on tutkinut muun muassa opioidkriisiä Romaniassa, LGBTQI+ -yhteisöjä Venäjällä ja Ukrainassa sekä ympäristön muutosta Pohjois-Skandinaviassa. Väänäsen töitä on ollut esillä kansainvälisissä näyttelyissä, ja vuonna 2022 Pohjoinen valokuvakeskus valitsi hänet vuoden kuvataiteilijaksi. Hän julkaisee itsenäistä We Shall See -valokuvazineä, on toiminut valokuvauksen opettajana ja on Punaisen Ristin viestintäreservin jäsen. Väänäsellä on maisterin tutkinto slaavilaisista kielstiä ja Kaakkois-Euroopan tutkimuksesta Helsingin yliopistosta, jossa hänen painopisteenä oli Balkanin alue.
Näyttely on avoinna Suomen Saksan-instituutilla 7.3.–28.5.2025 tiistaisin ja torstaisin klo 11–19 sekä sopimuksen mukaan. Lämpimästi tervetuloa myös näyttelyn päättäjäisiin 28.5., klo 18–21.