Antje-Britt Mählmann. Foto: privat

A Fresh Breeze from the North!

#yhteispeli: Helsinki School -valokuvakoulun taidetta on esillä hansakaupunki Lyypekin Kunsthalle St. Annen -taidemuseossa keväällä 2020. Suomen Saksan-instituutin johtaja Laura Hirvi haastatteli näyttelyn kuraattoria Antje-Britt Mählmannia.

Antje-Britt Mählmann, te olette Frischer Wind aus dem Norden! -näyttelyn kuraattori. Lyypekin St. Annen -taidehallissa 26.1.–26.4. siellä esiteltävää näyttelyä varten valittiin joukko Helsinki Schoolin valokuvataiteilijoita, jotka tutkiskelevat teoksissaan luontoa ja maisemaa. Mistä näyttely sai alkunsa?

Mielenkiintoni suomalaista valokuvausta kohtaan alkoi muutamia vuosia sitten Reininmaalla, jolloin Krefeldin taideseura pyysi minua pitämään luentosarjan nykyvalokuvauksesta. Koska olen opiskellut valokuvausta Lontoossa ja taidehistoriaa Düsseldorfissa, ovat molempien kaupunkien ”valokuvakoulut” minulle hyvin tuttuja. Helsinki Schoolia pidin konseptina ja esteettisestikin jännittävänä sekä myös erilaisena kuin nuo kaksi muuta ”koulua”. Siksi siitä tuli yksi kolmea kansainvälistä valokuvakoulua esittelevän luentoni aiheista. Tästä kehittyi jatkuva mielenkiintoni, ja olen pitänyt myös muita aiheeseen liittyviä esitelmiä, kuten Düsseldorfin Photo Weekend -tapahtumasta. Aloitin kuraattorina Lyypekissä kesällä 2018 ja sain näin ollen ihanteellisen mahdollisuuden siirtää teoreettisen kiinnostukseni Helsinki Schoolia kohtaan nyt käytännön tasolle näyttelyn kautta. Lyypekillähän on ollut tunnetusti jo vuosisatojen ajan läheiset suhteet Suomen kanssa.

Mikä teille on erityistä Helsinki Schoolissa?

Toisin kuin Düsseldorfin valokuvakoulu, joka sai vaikutteita Bernd ja Hilla Becherin ”objektiivisesta” estetiikasta, erottautuu Helsinki School minulle erityisen aistillisen ja tunteellisesti koskettavan kauneuden kautta. Tietenkin on myös taiteilijoita, jotka lähestyvät valokuvausta enemmänkin tieteellisestä näkokulmasta. Siitä huolimatta miltei kaikista Helsinki Schoolin valokuvasarjoista huokuu jotain salaperäistä ja subjektiivista. Ja tämä välittyy katselijoihin, sillä taiteilijat syventyvät kysymyksiin, joilla on kaikupohjaa oikeastaan meissä jokaisessa. Erityisen merkillepantavaa on myös Aalto-yliopistossa vielä opiskelevien ja sieltä valmistuneiden valokuvaajien keskeinen, hyvin välitön suhde. Timothy Persons ja yliopiston muutkin professorit ovat jättäneet heihin jälkensä, ja he ovatkin menestyneet kaikkialla maailmassa.

Suomen Saksan-instituutin vuoden 2020 temaattinen painopiste on ihmisen ja luonnon vuorovaikutus. Siksipä kysyisinkin, miten ihmisen ja luonnon yhteispeli näkyy Lyypekissä esillä olevissa teoksissa?

Lapsuus ja kasvaminen Suomessa mahdollistavat varmasti erityisen vaikuttavia luontokokemuksia, kuten monissa Helsinki Schoolin teoksissa on kuvattu. Taiteilijat osoittavat äärimmäistä herkkyyttä sille, miten haurasta luonnosta on ihmisen ympäristötoimien seuraksena tullut. Esimerkiksi Ilkka Halso laatii fiktiivisiä arkkitehtuureja, joissa luonto olisi ainakin teoreettisesti mahdollista säilyttää: tästä esimerkkinä on hänen valokuvasarjansa Museum of Nature. Sarjasta kaikuaa myös toive siitä, että hänenkaltaisiaan suojelusarkkitehtejä ei koskaan tarvittaisi.

Nuori taiteilija Jaakko Kahilaniemi taas peri metsän, joka on sukupolvien ajan kuulunut hänen suvulleen. Kahilaniemi dokumentoi, punnitsee ja mittaa tämän metsän ekotoopin haurautta pienissä osissa ja työstää samanaikaisesti oman elämänsä eri vaiheita. Ihminen ja luonto ovat tässä erottamattomasti yhteydessä toisiinsa.

Mikko Rikalan työskentely luonnon kanssa on konseptuaalista ja runollista. Myös hän  on yksi näyttelyn nuorista taiteilijoista ja keskittyy temaattisesti hetkellisyyteen ja kaikkien maisemamuutosten taustalla oleviin ajallisiin prosesseihin.

Muut näyttelyn taiteilijat käsittelevät valokuvissaan maisemamaalauksen perinteitä sekä siihen liittyviä perspektiivisiä ja formaalisia erityisyyksiä. Perinteisesti maalatut maisemakuvat toimivat useimmiten puhtaana tajunnan tasona, kun taas ihmisen katse vastaa tietoisuuden ylempää tasoa. Nykytaiteessa se on ennen kaikkea havaittavissa fenomenologisena tilana, joka avautuu kaikille aisteille, ei pelkästään silmille.

Sanoisitteko, että valokuvaajilla on erityinen suhde luontoon?

Vaihdellen! Uskon, että ympäristö, jossa itse kukin on kasvanut tai jossa on oppinut taiteelliset taitonsa, vaikuttaa merkittävällä tavalla myös taiteelliseen lopputulokseen. Varmaa on, että valokuvaus on usein omistautunut luonnolle väistämättä jo pelkästään tutkimuksen ja dokumentaationkin välineenä. Ajatellaanpa vaikka amerikkalaisen valokuvaajan Ansel Adamsin yleviä luontokuvia tai mahtavia abstrakteja lähikuvia kasveista, jotka Albert Renger-Patzsch loi uusasiallisuuden tyylin mukaisesti. Käytettävän välineen luonne vaikuttaa siihen, että siirtymät dokumentaation tai taiteellisuuden välillä ovat usein varsin häilyviä.

Ilmastonmuutoksesta puhutaan tällä hetkellä paljon. Heijastuuko tämä teema myös näyttelyn teoksiin, ja jos, millä tavalla?

Ilmastonmuutos on nähtävillä monissakin näyttelyn teoksissa. Erityisesti kaksi taiteilijaa, Tiina Itkonen ja Sanna Kannisto, ovat monien vuosien ajan tehneet ikäänkuin taiteellista tutkimusta uhanalaisissa luonnonympäristöissä.

Tiina Itkonen on jo vuosikymmenien ajan matkustanut ja valokuvannut Pohjois-Grönlannissa ja Alaskassa. Hänen tällä ajanjaksolla ottamansa maisemakuvat tekevät ilmastonmuutoksen vaikutukset selkeän näkyviksi. Itkonen valokuvaa pitkien ajanjaksojen ajan samoja lumi- ja jäämaisemia, mikä tuo selkeästi esiin näiden erityisten maailmojen haurauden.

Myös Sanna Kannisto matkustaa kuvaamaan kaukaisia paikkoja. Hän viettää säännöllisesti pidempiä aikoja Amazonin alueella kontrolloiduissa olosuhteissa kuvatakseen siellä eläimiä ja kasveja.Valokuva ja sen kokeellinen sommittelu syntyvät rakenteen tasolla. Kannisto ohjaakin katsojan katseen kuviensa kohteiden kauneuden ja särkyväisyyden suuntaan, sillä Amazonin sademetsän kasvisto ja eläimistö ovat ihmisen aiheuttaman ympäristönmuutoksen ja ryöstöviljelyn seurauksena erittäin uhanalaisia.

Uskon, että juuri nyt on tärkeää myös näyttelyn taiteellisten kannanottojen perusteella näyttää, miten laaja ja elintärkeä merkitys luonnon säilymisellä on ihmiselle. Taistelu ilmastonmuutosta vastaan oli keskeinen teema Suomen EU-puheenjohtajuuskaudella 2019, ja toivon todella, että tämä tärkeä tehtävä pysyy jatkossakin julkisen kiinnostuksen ytimessä.

Näyttelyyn liittyy myös oma erityinen julkaisu. Kuinka relevantteja painetut julkaisut ovat nykypäivän taidemaailmassa?

Taiteessa ja erityisesti valokuvapiireissä kirjoja pidetään edelleen korkeassa arvossa. Kirjat ovat tärkeitä kommunikaatiovälineitä, kysyttyjä keräilykappaleita sekä mahdollisuuksia esitellä tiettyä estetiikkaa tai tyyliä erityisen taiteellisin keinoin . Monet – sittemmin loppuunmyydyt – valokuvajulkaisut ovat nykypäivänä usein yhtä arvokkaita kuin monet kysytyt taideteokset.

Tietenkin kirjat, kuten analoginen valokuvaus ja printtimediakin, kuuluvat asioihin, joiden olemassaolo digitaalisessa murroksessa kyseenalaistetaan vahvasti. Kuitenkaan yksikään Instagram tai mikään maailman blogeista ei mielestäni voi korvata kosketeltavissa olevaa fyysistä taidekirjaa. Julkaisut kuten Helsinki School Vol VI. The Nature of Being on suunnattu muiden muassa asiantuntijayleisölle, mutta haluamme tietenkin rohkaista etenkin näyttelymme kävijöitä sukeltamaan syvemmälle sen teemoihin ja kuvittelemaan valokuvia mielessään vielä kerran. Tässä hietä auttavat kirjan erinomaiset värikuvat. Kirjan ja oman mielikuvituksen avulla voi itselleen avata aivan uuden maailman, ja minkään uuden median avulla ei ole mahdollista saavuttaa samaa tulosta.

Näyttelyn yhteydessä järjestetään myös kattava oheisohjelma. Minkä tapahtuman haluaisitte ottaa erityisesti esille?

Valinta on vaikea, mutta haluaisin muistuttaa kahdesta tapahtumasta: 6.3. järjestämme taidehallissa Finland Calling –taidebileet, joissa levyjä soittaa suomalainen DJ Sarah Kivi. Mukana on myös muun muassa helsinkiläisten ja hampurilaisten taideopiskelijoiden performanssi ja tietenkin suomalaisia juomia.

Toinen erityinen tapahtuma on lyhytelokuvailta Finland Shorts, joka järjestetään yhteistyössä Pohjoismaisten elokuvapäivien kanssa 2.4. kello 19. Näyttelyn teemaan sopivasti tapahtumassa näytetään suomalaisia luontoteemaisia lyhytelokuvia. Ja kaikki paikalle shortseissa tulevat päästämme sisälle ilmaiseksi!

 

Kysymykset esitti Laura Hirvi.
Käännös: Janne Airaksinen

————————————

#yhteispeli-blogisarjassa Suomen Saksan-instituutti paneutuu vuoden 2020 aikana kysymykseen siitä, millaiseksi ihmisen ja luonnon vuorovaikutus muotoutuu.

Dr. Laura Hirvi ist seit 2015 Leiterin des Finnland-Instituts.

Laura Hirvi on toiminut vuodesta 2015 Suomen Saksan-instituutin johtajana.