Itkisimmekö yhdessä?
Kuvataiteilija Jukka Korkeila on yksi tunnetuimmista suomalaisista nykytaiteilijoista. Hänen teoksilleen on ominaista peittelemätön tinkimättömyys sekä aiheen valinnassa että itse maalauksessa. Heinäkuussa 2021 Sylvia Metz keskusteli Korkeilan kanssa muun muassa tämän Suomen Saksan-instituutissa esillä olevasta näyttelystä ”All of Finland weeps – tears of sorrow, joy and healing”, joka oli haastattelun aikaan vielä vasta suunnitteilla.
Jukka, istumme täällä ateljeessasi Ortenbergissa Wetteraussa. Aika monen lukijan on tässä kohtaa katsottava kartasta, missä tämä paikka sijaitsee. Ympärillämme seinillä ja lattialla on suurempia ja pienempiä maalauksia, valmiita ja keskeneräisiä. Lattia on paikoin peitetty paperinpalasilla, joissa on erivärisiä maalijälkiä. Maalipurkkeja lojuu ympäriinsä, ja seinälle on ripustettu Pyhän Nikolauksen ikoni. Siitä minun täytyykin varmaan kysyä sinulta myöhemmin. Miten päädyit muuttamaan kovin tavalliselta näyttävän ateljeesi taiteilijalle kuitenkin melko epätavalliseen paikkaan tänne maaseudulle, kauas lähimmästä suurkaupungista?
Ensinnäkin minun on sanottava, että pidän kovasti tällaisesta semiurbaanista maaseudusta. Asun täällä tällä hetkellä lähinnä henkilökohtaisista syistä. Asumme saksalaisen kumppanini Markus Kargerin kanssa oikeastaan kolmessa paikassa: Berliinissä, Helsingissä ja Glauburg-Stockheimissa. Minulla on kaksi ateljeeta, toinen Berliinissä ja toinen Ortenbergissa, muutaman kilometrin päässä kotoamme. Ei täällä silti aina niin idyllistä ole kuin voisi luulla. Hiljattain eräs vanhempi herra yritti ajaa Mercedes-Benzillään päälleni rauhallisella maantiellä.
Ohhoh, tuohan kuulostaa siltä kuin olisi Berliinin Neuköllnissä! Mutta leikki sikseen – kaipaatko joskus Suomeen?
Kyllä, minulla on välillä ikävä Suomea, sillä toisin kuin Suomi, Saksa, joka on yksi maailman rikkaimmista maista, ei halua tukea taiteilijoitaan juuri lainkaan vaan jättää kaiken markkinatalouden varaan. Saksassa pieni osa taiteilijoista kerää suurimman osan taidemaailmassa kiertävästä rahasta, joten taloudelliset erot taiteilijoiden välillä ovat täällä paljon suurempia kuin Suomessa.
Niinkö tosiaan? Minkälainen tuki olisi mielestäsi sitten järkevää? Mietitkö jonkinlaista peruspalkkaa taiteilijoille? Saksassa on useita hyviä apurahaohjelmia, mitä mieltä olet niistä?
Suomessa aika pienistä kaupungeista löytyy taidemuseoita, kuten vaikka Riihimäeltä, jonka väkiluku on 27 000 asukasta. Näillä museoilla on omat kokoelmansa, jotka pääasiassa koostuvat suomalaisten ja paikallisten taitelijoiden taideteoksista. Nämä museot toimivat pääasiassa valtiollisella ja kunnallisella rahoituksella. Tällainen museotoiminta on osa kuvataiteen tukemista Suomessa, joka tuntuu olevan harvinaisempaa Saksassa, jossa museoita tuntuu olevan vähemmän suhteessa väkilukuun. Mitä sitten tulee näihin apurahoihin Saksassa: Käytännössä kenelläkään ei tunnu olevan niitä. En tunne ketään Saksassa pysyvästi asuvaa taiteilijaa, jolla olisi ollut pidempiaikainen apuraha. Joistakin yksittäisistä pienistä apurahoista olen kuullut, mutta en pidempiaikaisista. Pohjoismaissa tuki taiteille näyttää olevan suurempaa kuin Saksassa.
Olisi mielenkiintoista verrata molempien maiden taiteilijatukijärjestelmiä, ja paneutuisin mielelläni tähän aiheeseen syvemmin, mutta se olisi jo oma haastattelunsa. Puhutaanpa taiteestasi ja näyttelystäsi Suomen Saksan-instituutissa. Mistä näissä tarkalleen ottaen on kyse?
Teoriani mukaan kaikki suomalaiset kuuluvat kaukaiseen itkijänaisten sukuun. Oma yhteyteni karjalaiseen itkijänaisperinteeseen löytyy isoäitini Aino Korkeilan (os. Partanen) kautta. Hän tuli toisen maailmansodan aikana pakolaisena Hämeeseen nykyisestä rajantakaisesta Karjalasta, Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta. Tilanteessa, jossa muut eivät kykene itkemään, jää taiteilijan tehtäväksi itkeä muiden puolesta. Taiteilija on sijaisitkijä, joka on verrattavissa karjalaiseen itkijänaisperinteeseen, jolla taas on yhteys idän ortodoksiperinteeseen. Itäisessä ortodoksisuudessa puhutaan ns. kyynelten lahjasta, liikutuksesta, joka avaa meidän mielemme kohti ikuisuutta. Itkijänaisen funktio hautajaisperinteessä on valmistaa omaiset suruun, luopumisen tielle ja synnyttää kollektiivinen itku. Nykyisestä suomalaisesta kulttuurista tämä itku puuttuu kokonaan. Näyttelyssäni käsittelen tätä, mutta aihe on tietenkin paljon monimutkaisempi, ja siinä on useita tasoja, joita haluan avata.
Millaisia tasoja tarkoitat? Teoksissasi olevia historiallisia viittauksia?
Olen seurannut sivusta vuosikymmenten ajan, kuinka Saksa kipuilee lähihistoriansa kanssa. Tämä koskee erityisesti holokaustia, jonka käsittely jatkuu kunniakkaasti edelleen. Televisiosta tulee jatkuvalla syötöllä ohjelmia toisesta maailmansodasta. Ulkomaalaisena Saksassa minusta tuntuu, etten saisi käsitellä Saksan historiaa, mutta teen niin kuitenkin, koska homoseksuaalina minut olisi voitu laittaa toisen maailmansodan aikana täällä Saksassa keskitysleirille. Syyllisyys ja taakka toisesta maailmansodasta siirretään Saksassa aina uudelle sukupolvelle, ja velka säilyy maksamattomana ilman kollektiivista katumusta. Saksa tarvitsisi kollektiivisen katumuksen sakramentin.
Miltä tällainen sakramentti – ja siten sukupolvet ylittävä parannus, jos ymmärsin oikein – voisi näyttää Saksan osalta?
Mieti, minkälainen presidentti itkijänaisesta tulisi. Kuvittelen niitä uudenvuodenpuheita, joita itkijänainen presidenttinä pitäisi; kuinka hän joka vuosi kertoisi meille, miten me taaskaan emme ole kuunnelleet häntä ja hänen neuvojaan ja kuinka me olemme jälleen toimineet itsekkäästi – jolloin hän purskahtaisi valtavaan itkuun meidän puolestamme television suorassa lähetyksessä. Me voimme vain kuvitella, kuinka Angela Merkel maan emotionaalisena johtajana itkisi uudenvuodenpuheensa aikana ja saisi koko maan purskahtamaan valtavaan itkuun. Saksa ei ole pystynyt avaamaan patoutunutta itkuaan ja antamaan itselleen anteeksi toisen maailmansodan kauhuja. Ilman kollektiivista itkua holokaustin velka jää ikuisesti maksamatta. Se itku on siis vielä itkemättä, ison itkun pato on avaamatta. Patoutunut itku kääntyy lopulta aggressioksi, vihaksi, joka purkautuu ulos usein väkivaltana. Saksa on kuin äiti, joka on opettanut lapsensa olemaan itkemättä. Saksassa saa itkeä julkisesti vain jalkapallon vuoksi, jos oma joukkue häviää. Kuvitelkaa vaikka, jos kaikki Rammsteinin bändin pojat itkisivät yhtä aikaa lavalla konsertin päätteeksi? Vain ihmiset voivat itkeä, ja se on todistus heidän inhimillisyydestään. Itku tekisi hyvää myös Saksalle. Itkekäämme yhdessä.
Monimutkainen aihe ja mielenkiintoinen taiteellinen näkökulma. Pohjimmiltaan kehotat Saksaa ryhmäpsykoanalyysiin. Minua kiinnostaisi tietää, ehdottaisitko sitä myös Suomelle.
Olen pohtinut, millainen maa Suomi oikein on. Suomi keikkuu globaalien onnellisuustilastojen kärkisijoilla, vaikka joka perheestä löytyy alkoholisti eikä kansallisissa itsemurhatilastoissakaan ole kehumista. Vuonna 2021 Suomi osallistui Euroviisuihin Blind Channel –yhtyeen kappaleella Dark Side, jonka sanoituksia lukiessa tulee lähinnä mieleen suomalaisten myönteinen suhtautuminen päihteisiin, niihin liittyvä itsetuhoisuus sekä miesten, ja myös naisten, emotionaalinen kyvyttömyys. Uuden Musiikin Kilpailun voittonsa jälkeen bändin jäsenet kertoivat meille, että ”suomalaiset ymmärtävät, mikä tämän maan dna on”. Dark Side -kappaleessa itku ilmenee halvaantumisena. Suomi ei osaa itkeä oikein. Aggressiivisuus on hyväksyttävämpää kuin itkeminen, jota pidetään heikkouden ilmaisuna. Meidän tulisi päästä eroon itkemiseen liitetystä häpeästä, joka estää meitä olemasta kokonaisvaltaisesti tuntevia ihmisiä.
Kulttuurihistoriallisestihan itku liittyy hyvin vahvasti suruun ja menetykseen sekä paranemisprosessiin, kuten juuri kuvailitkin vaikuttavasti. Mutta itkeähän voi myös onnesta. Mitä itku merkitsee sinulle henkilökohtaisesti?
Oma itkuhistoriani elämäni varrella on ollut monitahoinen. On olemassa kolmenlaisia kyyneliä: surun ja ilon kyyneliä sekä parantavia kyyneliä. Ne voivat esiintyä erillään toisistaan tai toistensa sekoituksina. Itkeminen on aina auttanut minua. Itkemiseni on liittynyt suruun, ahdistukseen tai iloon. Olen itkenyt yksityisesti ja julkisesti monissa eri paikoissa: Salaa lentokoneen ikkunasta ulos tuijottaen tai uimalaseihini uidessani – niin, ettei kukaan ole huomannut sitä. Olen myös itkenyt tarpeen tullen avoimen julkisesti niin, että itkemiseni ole jättänyt varaa arvailuun.
Haluaisin vielä puhua eräästä toisesta taiteesi painopisteestä, johon törmään yhä uudelleen. Se liittyy kysymykseen oletetusta klassisesta mieskuvasta, jota juuri sivusitkin puhuessasi julkisesta, kollektiivisesta tai yksityisestä itkusta. Joissakin maalauksissasi esittelet tarkoituksella sellaista miesvartaloa, joka ei – kuten vaikkapa itkevä mies – vastaa perinteistä kauneusihannetta. Mikä sinua kiehtoo miesten esittämisessä tällä tavalla?
Klassiset kauneusihanteet ovat peräisin antiikin kreikkalais-roomalaisesta kuvanveistoperinteestä, joka on aina kiinnostanut totalitaaristen järjestelmien vallanpitäjiä ja taiteilijoita. Työni edustaa näiden järjestelmien vastakohtia tai kritiikkiä. Esimerkiksi saksalaisen taide- ja lifestyle-lehden Monopolin sivut ovat täynnä niin sanottujen klassisten kauneusihanteiden mukaisten ihmisten kuvia ja taidetta. Voi vain kysyä, miksi näin on? Eivät kaikki ihmiset ole näiden kauneusihanteiden mukaisia tai niistä kiinnostuneita, vaan ihmisten kehollinen ja seksuaalinen moninaisuus on valtavaa. Töistäni tulee tässä kontekstissa klassisten kauneusihanteiden vastaisia, ja ne muodostavat vastavoiman esimerkiksi Instagramin algoritmin meille syöttämälle kuvastolle, joka jäljittelee globaalia kehoihannetta, jota voisi kutsua fasistiseksi.
Onko muuten mielestäsi käsitys miehestä vahvemman sukupuolen edustajana nykyään vielä olemassa?
Kahden sukupuolen polaarisuus on häviämässä ja olemme astumassa uuteen aikakauteen, jossa on lukemattomia seksuaali-identiteettejä, jossa myös eri identiteettien selkeät rajat ovat häviämässä. Näistä uudelleen määritetyistä identiteeteistä on nousemassa uusi voima. Tämä tarkoittaa myös sitä, että sukupuoleen kohdistuva huomio liukenee vähitellen pois ja fokus kohdistuu itse ihmiseen ja ihmisyyteen, jonka takana on sielu, joka itsessään on sukupuoleton.
Kun puhut sielusta, mieleeni tulee ateljeessasi esillä oleva ikoni, josta mainitsinkin alussa. Oletko hengellinen ihminen? Vai miksi tämä pyhimyksen kuva on ateljeessasi?
Elämä ilman tuonpuoleista merkitsisi elämää ilman iloa ja toivoa. Esimerkiksi teokseni Oneness of Purpose on toivon ja ilon symboli, joka kantaa meitä eteenpäin kohti tuonpuoleista. Uskonnollisuus ja henkisyys vievät meitä kohti unohtunutta yhteisöllisyyttä, kaiken yhteyttä ja ykseyttä.
Miten tämä toivon symboliikka tarkalleen ottaen näyttäytyy sinulle tässä teoksessa? Millaisia merkityksiä teoksen sateenkaarilipun ja ortodoksiristin yhdistelmän taakse kätkeytyy?
Me elämme maailmassa, joka on täynnä symboleja ja niihin sidottuja merkityksiä. Näitä ovat muun muassa ortodoksiristi ja sateenkaarilippu, joilla molemmilla on omat merkityksensä. Näitä merkityksiä pidetään toisensa poissulkevina, mutta miksi näin on tai tulisi olla? Sateenkaarilippu ja siihen spray-maalilla maalattu ortodoksiristi muodostavat kuin sosiaalisen veistoksen, kutsun saapua saman pöydän ääreen keskustelemaan. Teos toimii myötätunnon osoituksena seksuaalivähemmistöjen puolesta, erityisesti Itä-Euroopassa. Yhdistin teoksessani Gilbert Bakerin vuonna 1978 luoman sateenkaarilipun sekä ortodoksiristin, jotka yhdessä muodostavat uuden symbolin ja tähänastisen taiteellisen työni synteesin.
Euroopan unionin alue on viime vuosina kehittynyt liberaalimpaan suuntaan, mikä on aiheuttanut konservatiivien vastareaktion, mikä puolestaan näkyy nationalististen puolueiden nousuna eri maissa. Näillä oikeistopopulistisilla puolueilla on useissa maissa kytköksiä kristillisiin fundamentalisteihin, ja nämä yhdessä ovat valinneet seksuaalivähemmistöt yhdeksi syntipukeistaan, joita vastaan he kampanjoivat. Unkarin uusi anti-homopropagandalaki (6/2021) on esimerkki tämän konservatiivisen liikehdinnän voimasta ja vakavuudesta. Heinäkuun alussa 2021 Georgian Tbilisissä anti-LGBTIQ+-mielenosoitus päättyi väkivaltaisuuksiin, jolloin väkijoukko pahoinpiteli yli 50 toimittajaa, minkä seurauksena yksi toimittaja kuoli saamiinsa vammoihin. Suomessa taas esimerkiksi kristillisdemokraattien kansanedustaja ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja Päivi Räsänen ei ymmärrä fundamentalistisen ja homovastaisen toimintansa yhteiskunnallisia seurauksia. Vihapuheella on aina seurauksia, ja sitä seuraava askel on väkivalta. Ongelmana on useissa maissa seksuaalivähemmistöjen ja uskonnollisten fundamentalistien vieraantuminen toisistaan. Meiltä puuttuu yhteinen foorumi, jossa me voisimme kohdata ja aloittaa dialogin toistemme kanssa. Sateenkaariortodoksilippu on oliivipuun oksan ojennus kiistan molemmille osapuolille, kutsu saapua keskusteluun yhteisen pöydän ääreen ja etsimään kompromissia yhteiseen tulevaisuuteen katsoen.
Näihin sanoihin on hyvä lopettaa. Olen varma, että näyttelylläsi on tällaisen vuoropuhelun edistämisessä merkittävä rooli. Kiitos paljon inspiroivasta ja vilpittömästä haastattelusta.
Kiitos. Tämä oli suuri ilo. Haluaisitko nyt itkeä kanssani?
Alkuperäistekstin oikoluku ja osittainen käännös: Roosa-Maria Muilu
Haastattelu on taiteilijan alkuperäinen suomenkielinen versio saksan ja englannin kielellä ilmestyneestä haastattelusta Komm, lass uns weinen gehen / Come, let’s have a cry together. Haastattelu on julkaistu näyttelykatalogissa Jukka Korkeila: Ganz Finnland weint – Tränen der Trauer, der Freude und des Heilens / All of Finland weeps – tears of sorrow, joy and healing. Katalogi on ladattavissa PDF-tiedostona tästä. Kirjajulkaisu on tilattavissa Suomen Saksan-instituutista hintaan 10 € (+postikulut): puh. +49 30 40 363 1890, info@finstitut.de.
————————————————
Jukka Korkeila on Suomen Saksan-instituutin Visiting Art/ist -ohjelman vieraileva taiteilija vuonna 2022. Lisätietoja (saksaksi)