Miksi delfiinit eivät tahdo syleillä ihmisiä ja entä miksi ryhävalaat ovat merien minnelaulajia: haastattelussa meribiologi Karsten Brensing
Karsten Brensing on saksalainen meribiologi, käyttäytymistieteiden asiantuntija ja kirjailija, joka tieteen asiantuntijan ja popularisoijan roolissa toimii eläinten paremman ymmärtämisen puolesta. Katharina Bieling haastatteli häntä erään hänen kirjojensa teemoista: Kuinka eläimet ajattelevat ja tuntevat (saks. Wie Tiere denken und fühlen).
Käsittelette meribiologian tutkimuksessanne erityisesti “meren asukkaiden” tunteita. Verkkosivuillanne kirjoitatte esimerkiksi, että delfiinien tunteita koskevan laajan tutkimuksen jälkeen on vastuutonta pitää niitä terapiaeläiminä. Miksi näin?
Paneuduin väitöskirjassani perinpohjaisesti ihmisten ja delfiinien väliseen vuorovaikutukseen niin sanotuissa uintiohjelmissa. Tutkin Floridassa ja Israelissa, kuinka eläimet käyttäytyvät erilaisissa elinolosuhteissa, pyrkivätkö ne uimareiden läheisyyteen tai eivätkö ne kenties yritä väistää. Tutkimustulokseni osoittivat jotain täysin muuta kuin uintiohjelmien harjoittajat julistavat. Tosiasiassa Floridassa eläimet yrittivät vältellä ihmisiä niin hyvin kuin suinkin mahdollista, mikäli se vain oli onnistuakseen. Israelissa tilanne oli toisenlainen, sillä delfiinit seurasivat suosikkiohjaajiaan. Turisteihin ne eivät kuitenkaan osoittaneet mitään kiinnostusta, aivan kuten eivät Floridassakaan.
Tämän uintiohjelman erityismuoto on delfiiniterapia. En onnistunut löytämään mitään todisteita sille, että eläimet olisivat avuksi terapiassa. Tarkkaan ottaen kaikki on vain täydellisesti lavastettua showta. Eläinten tukema terapia toimii tavallisesti siten, että lapset rakentavat hitaasti luottamusta kohdakkain olevaan eläimeen. Siksi on äärimmäisen tärkeää, että lapset havaitsevat välittömästi eläimen aidot reaktiot. Delfiinien parissa tämä ei voi toteutua, koska delfiinin tosiasiallinen vuorovaikutuskumppani on ohjaaja, joka palkitsee delfiiniä ruoalla jokaisesta tempusta. Näin delfiini tulee valmentajan kauko-ohjailluksi, eikä se toimi potilaan vuorovaikutuskumppanina. Jos samalla vielä kuulee, että samaan hintaan voi huolehtia kymmenestä perheestä vuoden ajan ratsastusterapian avulla, on pakko todeta, että pidän delfiiniterapiaa puhtaana huiputuksena. Ylipäänsä eläinten pitäminen lajille ominaisesti ei ole mitenkään mahdollista, mutta se on jo aivan toinen asia.
Myös näyttelyssämme A I S T I T / coming to our senses on kyse kohtaamisista meren asukkaiden kanssa. Taiteilija Kati Roover työskentelee esimerkiksi valaiden laulun kanssa. Mitä te ajattelette, millainen merkitys tunteilla tai aisteilla on valaiden, delfiinien tai muiden eläinten elämässä, joiden parissa teette tutkimusta?
Erityisesti akustinen aisti on valaille ja delfiineille äärettömän tärkeä. Akustiikka ei ole niille vain tapa kommunikoida, vaan myös suuntavaiston osanen. Ilman akustista aistia ne eivät kykene havainnoimaan. Valaat ja delfiinit kuuluvat mitä mielenkiintoisimpiin olentoihin, jos haluaa tutkia eläinten kommunikaatiota. Delfiineillä on esimerkiksi laaja sanavarasto, ja tiedämme niiden ymmärtävän kielioppia. Valaan laulu, kuten esimerkiksi ryhävalaan laulu, on sen sijaan eräästä toisesta syystä valtavan kiehtovaa. Niillä kyse on kuin muodista. Samaan tapaan kuin solmion malli tai vaatekappaleen väri muuttuvat ajan saatossa ja näin osoittavat, että kuljemme muodin mukana, muuttavat ryhävalaat vuosittain laulujaan. Ken onnistuu tässä nopeiten ja parhaiten, saa parhaat mahdollisuudet parinvalinnassa. Ryhävalaat ovat merien niin sanottuja minnelaulajia. Erään hauskan anekdootin mukaan ryhävalas huusi sukeltajalle, että tämän tulisi nousta pinnalle. Valas oli kuullut merisukeltajien välistä kommunikaatiota ja imitoinut vastaavaa käskyä.
Mitä olette tutkinut tähän mennessä ja onko jonkin erityisesti yllättänyt teidät tutkimuksessanne?
Kaksi asiaa on ollut erityisen yllättäviä ja niillä oli suuri vaikutus asennoitumiseeni. Ensinnäkin olin tehnyt väitöskirjani ennakkotutkimuksessa havainnon, että delfiinit uivat tosiasiassa mielellään ihmisten luo uintiohjelmissa. Myöhemmät tietoni osoittivat täysin päinvastaista, ja minulle tuli selväksi, että olin kompastunut yksinkertaiseen havaintoharhaan. Altaassa, jossa on kahdeksan ihmistä ja viisi delfiiniä, on käytännössä aina joku delfiini jonkin ihmisen läheisyydessä. Silmämme hyppelehtivät yhdestä toiseen, minkä vuoksi saimme puolessa tunnissa vaikutelman, että delfiinit olisivat alinomaa ihmisten ympärillä. Todellisuus oli aivan toinen! Tämä oli silmiä avaavaa ja hyvä esimerkki siitä, kuinka vähän voimme luottaa aisteihimme, jos haluamme tarkastella asioita objektiivisesti.
Toinen hetki ilmeni työhuoneessani kirjaa koskevan tutkimuksen parissa. Jätän kesällä mieluusti ovet puutarhaan auki ja joskus hiiri päätyy työhuoneeseeni. Viritän sille tällöin ansan ja päästän sen ulkona vapauteen. Eräänä päivänä tämä ansa oli napsahtanut kiinni ja syötti oli kadonnut. Sen lisäksi huomasin huoneessa olevan monia pieniä esineitä, kuten kiviä, höyheniä ja keppejä, joita en ollut asettanut sinne. Tarkemmin katseltuani tajusin, että pieni kivi oli juuttunut kiinni mekanismiin ja piti raon vapaana. Havainnolla ei ollut muuta selitystä, kuin että toisen hiiren oli täytynyt vapauttaa vanki. En voinut uskoa sitä, siispä tutkin asiaa ja löysin tosiaan julkaisun, jossa tätä ilmiötä oli tieteellisesti tutkittu. Aiemmin uskoin, että meitä ihmisiä muistuttavat vain korkeasti kehittyneet eläimet kuten ihmisapinat, norsut ja delfiinit. Nykyään olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että luultavasti suurin osa linnuista ja nisäkkäistä tuntee samalla tavalla kuin me. Viime kädessä meidän kaikkien kognitiiviset kyvyt ja tunteet ovat kehittyneet evoluution myötä jo pitkään ennen kuin ihmiskuntaa voitiin edes nykymuodossa kuvitella.
Verkkosivuillanne tähdennätte henkilökohtaista elämänuraanne meribiologina. Millainen rooli muurin murtumisella ja DDR:n lopulla oli urakehitykseenne?
Entisessä DDR:ssä en voinut tulla meribiologiksi, sillä minulla ei ollut lupaa matkustaa ulkomaille. Se oli pisara, joka sai kupin täyteen. Kuuluin niihin pariin sataan ensimmäiseen pakolaiseen, jotka lähtivät DDR:stä laittomasti kesällä 1989.
Tieteentekijänä popularisoitte tutkimuksianne ja kirjoitatte myös lastenkirjallisuutta. Yhden kirjanne nimi kuuluu: Wie Tiere denken und fühlen (vapaasti suomennettuna Kuinka eläimet ajattelevat ja tuntevat). Millaista vastakaikua saitte siitä?
Ollakseni rehellinen en halunnut koskaan kirjoittaa lastenkirjaa. Sanoin sekä agentuurilleni että kustantamolleni, että aiheeni ovat oikeastaan liian monimutkaisia lastenkirjaan. Kaikesta huolimatta he anelivat koetekstiä ja olivat haltioissaan. Niin syntyi lyhyessä ajassa lastenkirja, joka valittiin jopa vuoden 2019 lastenkirjaksi. Nykyään lastenkirjojen kirjoittaminen on todella hauskaa. Koska opetin jonkin aikaa mikrobiologiaa, ilmestyi vähän aikaa sitten yhdessä vaimoni Katrin Linken kanssa tekemämi kirja Die spannende Welt der Viren und Bakterien (vapaasti suomennettuna Virusten ja bakteerien jännittävä maailma). Tässä kirjassa lukija oppii, että virukset ja bakteerit eivät ole suinkaan ainoastaan vihollisiamme, vaan ilman niitä ei olisi esimerkiksi lainkaan nisäkkäitä, ja että ilman bakteereita tukehtuisimme likaan. Mitä harvat tietävät: jopa geenimme muodostuvat pääosin virusten geeneistä, ja meidän elimistössämme sekä ihollamme on enemmän bakteereita kuin itse soluja.
Käännös: Matias Mynttinen
————————-
2.6.2021, klo 19.00 | Empathy and Feelings in Animals. Online-keskustelu Kati Rooverin ja Karsten Brensingin kanssa osana näyttelyä A I S T I T / coming to our senses.