“Perheellisten naistaiteilijoiden esille tuominen julkisessa kulttuuri-instituutiossa on yritys muuttaa jotakin yhteiskunnassamme”
Tri. Sylvia Metz on taidehistorioitsija ja kuraattori. Hän on suunnitellut ”Family Affairs” -näyttelyn Kulturhaus Karlshorst:issa. Kesästä 2020 lähtien hän on ollut vastuussa Hessische Kulturstiftung:in kansainvälisestä ateljee- ja stipendiohjelmasta. Impulssi näyttelyn suunniteluun kumpuaa valitettavasti läheltä: työ- ja perhe-elämän yhdistäminen on usein kaikkea muuta kuin helppoa ja tämän tietävät myös monet taiteiljat. Päivi Junttila haastatteli Sylvia Metziä näihin ”perheasioihin” liittyen.
Miten ”Family Affairs”-näyttely syntyi?
Kun pari vuotta sitten mietin tätä näyttelyä ensimmäistä kertaa, kaksi kysymystä askarrutti minua kovasti. Niina Lehtonen Braun ja Laura Kärki ovat myös käsitelleet näitä samoja kysymyksiä teoksissaan: ”Mitä perhe oikeastaan tarkoittaa nykypäivänä?” ja ”Miksi on niin vähän menestyneitä naistaitelijoita, joilla on lapsia?”. Molemmat kysymykset kiinnostivat minua niin henkilökohtaisella kuin ammatillisellakin tasolla. Kun työskentelin freelance-kuraattorina ja kirjailijana, tein paljon yhteistyötä taiteilijoiden kanssa, jotka kertoivat minulle kokemuksistaan koskien äitiyden ja taiteilijuuden yhdistämistä. Samanaikaisesti tutustuin yhä syvemmin Niinan ja Lauran teoksiin. Jossain vaiheessa minulle oli päivän selvää, että näyttely, jota olin suunnittellut, pitää toteuttaa juuri heidän kanssaan, sillä heidän taiteensa käsittelee kysymyksiä, jotka syntyvät henkilökohtaisista ajatuksista, ja jotka nousevat yhteiskunnallisesti merkittävälle tasolle – tämä on minusta tärkeää.
Näyttely koostuu kahden suomalaisen taiteilijan teoksista: Niina Lehtonen Braunin ja Laura Kärjen. Miten olet tutustunut heihin?
Tutustuin taiteilijoihin ensin heidän teostensa kautta, jotka olivat esillä muissa näyttelyissä Berliinissä. Alusta asti minua kiinnosti ja kiehtoi oletettu keveys, jolla molemmat käsittelevät vaikeita teemoja teoksissaan, kuten alkoholismia tai traumoja, jotka voivat siirtyä perheen sisällä sukupolvelta toiselle. Aloin seuraamaan heidän taiteellista kehitystä ja vierailin mm. heidän ateljeissaan. Yritin myös selvittää, mikä liikuttaa ja motivoi kumpaakin taiteilijaa ja minkä äärellä he tarkalleen työskentelevät. Huomasin jo aikaisessa vaiheessa, että heidän käsittelemien teemojen välillä löytyy yhtäläisyyksiä ja tajusin vasta myöhemmin, että molemmat ovat kotoisin Suomesta. Uskon kuitenkin siihen, että elämässä ei ole sattumia. Siksi ajattelen, että lopulta Niina ja Laura löysivät minut, enkä minä heitä.
Näyttely on nimeltään ”Family Affairs”. Miten Niina Lehtonen Braun ja Laura Kärki käsittelevät teemaa ”perhe”?
Niina Lehtonen Braun ja Laura Kärki asettavat lapset ja perheen keskeiseksi aiheiksi taiteessaan sen sijaan, että he kieltäisivät nämä elämästään. Molemmat taiteilijat kyseenalaistavat näyttelyssä heidän omia sekä vieraita perherakenteita ja näiden taustoja veistoksissa, maalauksissa, laajoissa installaatioissa ja piirrustuksissa. Yksi keskeinen painopiste on kysymys naisen roolista perheellisenä taiteilijana. He tutkivat oletusta äitiyden ja taiteilijauran yhteensopimattomuudesta. Heidän teoksissaan yhdistyvät henkilökohtainen näkökulma, kuten omat tarpeet naisena tai suhde yksittäisiin perheenjäseniin, yhteiskunnan odotukset sekä uskonnolliset näkökulmat. Samanaikaisesti he paljastavat, miten armottomasti yhteiskuntamme ja taideala kohtelee perheellisiä taiteilijoita. Muita tärkeitä teemoja molempien perheellistä yhteiseloa käsittelevien taiteilijoiden teoksissa ovat sosiaalinen erkaantuminen läheisistä sukulaisista ja tabut kuten alkoholismi sekä vanhusten yksinäisyys tai toisen maailmansodan jälkeiset traumat.Mikä sinun mielestäsi tekee perheestä aiheena mielenkiintoisen lähtökohdan taiteelle?
Mikä sinun mielestäsi tekee perheestä aiheena mielenkiintoisen lähtökohdan taiteelle?
Perhe on teema, joka koskee meitä kaikkia ja joka määrittää maailmankuvaamme. Jokaisella meistä on äiti, hänestähän kaikki alkaa. Emme ehkä tunne häntä, hän on saattanut jo kuolla, tai emme ole enää yhteydessä toisiimme. Tai ehkä hän on paras ystäväsi. Joka tapauksessa jokaisella on suhde äitiinsä, vaikkei se siltä aina tuntuisikaan, mutta tämä on myös yksi sisäisen suhteen muoto. Ja näin on myös muiden perheenjäsenten kanssa. Miksi sitten on asioita, joita ei saa mainita joissakin perheissä? Miksi jotkut ihmiset ajattelevat, että ”oikea” perhe koostuu äidistä, isästä ja vähintään yhdestä lapsesta? Tämä on minusta absurdi käsitys. Mielestäni me kaikki voisimme useammin pohtia sitä, mitä me liitämme käsitykseen perheestä, varsinkin tällaisina epävarmoina aikoina. Missä ovat henkilöt, jotka pysäyttävät meidät, mitä ja ketä tarvitsen henkilökohtaisesti, voidakseni sanoa: Tämä on perheeni. Ja miten suhtaudun näihin henkilöihin, mitkä roolit jaan heille – ja minkä roolin, jota en lainkaan olisi halunnut, omaksun ehkä itse.
Näyttelyyn liittyvässä tekstissäsi sanot, että menestyksekkäät taiteilijat, joilla on lapsia, ovat edelleen harvinaisuus. Mitkä ovat mielestäsi syitä tähän?
Jo vuosia yksi käsittelemistäni teemoista on ollut taiteilijoiden tukeminen ja tiedän, että taidekorkeakouluissa ja -akatemioissa huomattavasti suurempi osuus opiskelijoista on naispuolisia. Tämä suhde kääntyy kuitenkin päinvastoin maineikkaissa näyttelyissä tai palkintojen myöntämisessä. Naistaiteilijat tienaavat vähemmän kuin heidän miespuoliset kollegansa, ja kun he saavat lapsia heidän täytyy varautua uran taantumiseen tai jopa päättymiseen. Kuraattorien suhteen tilanne on samanlainen. Selityksiä tähän tilanteeseen on monta, mutta vain harvat ovat vakuuttavia. Itse uskon, että taideala ei ole vielä yltänyt 2000-luvulle. Taidealalla pätee edelleenkin ”joko-tai”-mentaliteetti: joko ura tai perhe.
Loppujen lopuksi kyse on järjestelyistä. On itsestäänselvää, että jokaisella ihmisellä on vain tietty määrä energiaa käytettävissä. Jos minun tulisi taiteilijana huolehtia työstä, perheestä, kotitaloudesta ja mielellään vielä perheen sosiaalisesta elämästä, niin ennemmin tai myöhemmin jokin näistä jää pois. Ja tämä on usein työ. Taiteilijoiden kohdalla ei nimittäin ole niin, että vanhempainvapaan jälkeen voi vain palata työskentelemään työpöytänsä ääreen yrityksessä, jossa paikkaa on pidetty jo vuosia varattuna vanhempainvapaalta palaavalle. Taiteilijoiden kohdalla paikka on jo annettu jollekin toiselle, sillä taiteilija ei voinut tuottaa taidettaan vanhempainvapaalla, tai galleriaa pelottaa, että yhtäkkiä taitelijalta voi syntyä aivan toisenlaisia teoksia. Aivan kuin äidin rooliin voisi ”sairastua”.
Tämä ei ole mitään uutta. Jo useat naissukupolvet ennen meitä ovat kiinnittäneet huomiota tähän epäoikeudenmukaisuuteen. Linda Nochlin kirjoitti jo vuonna 1971 tunnetun kirjoitelman ”Why have there been no Great Women Artists”. Joskus ajattelen, että alallamme ei ole muuttunut kauhean paljon niihin aikoihin verrattuna. Perheellisten taiteilijoiden esille tuominen julkisessa kulttuuri-instituutiossa on yritys saada heitä näkyvimmiksi ja muuttaa jotain yhteiskunnassamme.
Millaisia ajatuksia tai tunteita toivot näyttelyn herättävän kävijöissä?
Toivoisin, että he antavat itsensä kyseenalaistaa omaa perhetilannettaan ja mahdollisesti joskus ajatella sitä aivan uudella tavalla. Ehkä yksi tai toinen kävijöistä ottaa seuraavaa taideteosta ostaessaan huomioon, kuka on maalannut kuvan. Loppujen lopuksi me määräämme itse sen, miltä taidemarkkinat näyttävät.
Näyttely Laura Kärki und Niina Lehtonen Braun: Family Affairs on esillä 6.11. lähtien ja nähtävillä 9.1. saakka Kulturhaus Karlshorstissa, Berliinissä. Oheisohjelmaan kuuluu 20.11. järjestettävä keskustelutilaisuus taitelijoiden ja Julia Rosenbaumin kanssa, kuten myös luento 11.12. Paula Kuitusen ja Sören Kuitunen-Paulin lastenkirjasta Pelokki (Mein Tabulu), joka käsittelee ahdistuneisuushäiriöitä.