Ein Jahr als Berufsfinnin
Im August 2012 begannen vier neue Mitarbeiterinnen ein elfmonatiges Volontariat im Finnland-Institut.
Jemima Koli war zuständig für finnlandschwedische Projekte und gleichzeitig als Muminbeauftragte für das deutschsprachige Europa tätig. Im Laufe des Jahres organisierte sie eine Filmtournee, besuchte viele Buchmessen und Festivals, koordinierte den vielfältigen Inhalt dieses Blogs und lernte öffentliche Auftritte zu mögen.
Sara Kuisma nahm im Institut Besucher in Empfang, beantwortete am Telefon die ungewöhnlichsten Fragen und erledigte vielerlei andere Empfangstätigkeiten. Außerdem hatte sie hinter der Empfangstheke noch Zeit einige Projekte zu koordinieren, so das DMY-Designfestival und den Innovationsdialog, der diesen Herbst in Hamburg stattfindet.
Hanna Laajalahti nahm als Kunstvolontärin an der Planung und Durchführung des Kulturprogramms des Instituts teil, schickte Wanderausstellungen in zig Orte, lernte Druckindustriejargon und Ausstellungshängetechniken und goss bei Ausstellungseröffnungen hunderte Gläser Wein ein.
PR-Volontärin Maria Lahdenranta koordinierte eine Ausstellung zur Zukunft des Lernens, die im Frühjahr 2014 eröffnet wird und den Namen Lernschwärmen trägt. Sie knipste 4.000 Fotos, sorgte für die Sichtbarkeit des Instituts in den sozialen Medien und verliebte sich in CSS. Die Vier beenden jetzt ihr Volontariat und erzählen in diesem letzten Blogartikel vor der Sommerpause, wie das Jahr als „Berufsfinnin“ war.
Die vielen Seiten des Finnland-Bildes
SK: Auf jeden Fall hat man wenigstens die eigene Kultur und das Heimatland aus verschiedenen Ecken betrachtet. Manchmal ist es geradezu schwierig zu begreifen, was die Deutschen an Finnland interessant und bewundernswert finden und warum. Einer meiner ersten Anrufer am Empfang stellte die Frage, wo man in Finnland Teppichwaschstellen (finn. mattolaituri) findet und ob ich mehr über die Teppichwaschkultur erzählen könnte. Klar hab ich als Kind mit meiner Mutter an so einer Teppichwaschstelle geplanscht, doch noch nie war im Ausland die Rede davon gewesen. In Finland vii häv tis ting kaald mattolaituri.
HL: Viele Dinge, die für uns Finnen selbstverständlich sind, sind hier völlig unbekannt. Eine der merkwürdigsten und lustigsten Arbeitsaufgaben war, als Mumin bei der nordischen Adventsveranstaltung im FEZ-Berlin aufzutreten. Wo doch jedes finnische Kind den Mumintroll und die Kleine My kennt, kamen die Kinder hier den Eisbären oder den Schneemann umarmen.
ML: Ich wurde unter anderem auch gefragt, ob ich eine Elchfarm besitze! Als Frostbeule ohne Sommerhaus und mit Mückenallergie musste und durfte ich darüber nachdenken, was mich außer europäisch auch noch finnisch macht und was für ein Finnland-Bild ich im Ausland vermitteln will.
HL: Als ich früher im Ausland lebte, habe ich nicht direkt Finnland „repräsentiert”, zumindest nicht so häufig und so bewusst wie dieses Jahr. Es war überraschend zu merken, dass es viele deutsche Finnlandfans gibt, die Lappland und die finnischen Kleinstädte gründlicher durchwühlt haben als viele von uns Finnen. Manchmal haben sie vielleicht ein etwas zu idealistisches Bild von Finnland, wenn sie dort nicht gelebt haben. Oder trägt vielleicht die Distanz des Auslandsfinnen dazu bei, das Heimatland kritischer zu betrachten?
JK: Zu meinen Aufgaben gehörte auch das Auftreten als Berufsfinnlandschwedin. Das geht nicht immer in Handumdrehen, wenn man zuerst erzählt, dass man Schwedisch als Muttersprache spricht und dass es in unserem Land eine offizielle Sprache ist, und dann, warum und wie und dass wir keine Schweden sind − da muss man auch ganz schön viel über Finnlands Geschichte erzählen!
Das Suchen und Finden von überraschenden Blickwinkeln
HL: Als ich mich während des Jahres mit den institutseigenen Ausstellungen beschäftigte, habe ich bemerkt, wie erfrischende, überraschende und auch merkwürdige Blickwinkel des Finnischseins man sich durch diese Ausstellungen schaffen kann. Zum Beispiel war die Illustrations-Ausstellung “Pekka of Finland” viel mehr als nur „booze and blondes“ und oft habe ich längere Zeit über die Illustrationen nachgedacht (und die Werke genau dieser Illustratoren tauchen ja oft in Zeitschriften und in der Werbung auf!).
JK: Stimmt. Wenn man Finnland und finnische Kultur repräsentiert, wäre es bestimmt ziemlich einfach, nur die Klischees und das verherrlichende Bild von unserem Land aufrechtzuerhalten und von den hellen Sommernächten, von Rentieren und vom Weihnachtsmann und vom hohen Bildungsniveau zu berichten. In diesem Job hat man jedoch gelernt, dass es viel interessanter ist, Alternativen hervorzuheben, die eigene Kultur in Frage zu stellen und auch eine kritische Sichtweise in unserer Arbeit in den Vordergrund zu bringen.
ML: Manchmal muss man in der Tat wegfahren, um die bekannte Umgebung aus einem neuen Blickwinkel sehen zu können. Spätestens das vergangene Jahr hat mir geholfen zu begreifen, dass es nicht unbedingt nötig ist, zwanghaft die Unterschiede zwischen Ländern zu suchen − viel interessanter ist die Möglichkeit, Neues, Anderes und Spannendes zu finden, die entsteht, wenn man die besten Seiten dessen, was in der deutschen und finnischen Kultur läuft, vereint. Beide Länder und die Menschen, die darin wirken, sollten also den anderen genau zuhören und nachspüren − und das wollen wir auch weiterhin fördern.
SK: Genau das war so unglaublich toll in diesem Jahr, dass man die finnische Kultur so vielseitig kennen lernen durfte. Durch das Beantworten der Anfragen habe ich gleichzeitig allerlei gelernt − und vom Inhalt abgesehen fing ich an, verschiedenste deutsche Akzente zu verstehen.
Wir alle fanden es außerdem interessant zu merken, dass Finnland in Deutschland kein so bekanntes Land ist, wie man vielleicht vermutet. Gleichzeitig war überraschend, wie viele finnische Galerien es hier gibt, und wie viele finnische Künstler in Berlin leben. Beide Kulturen ziehen sich an und es gibt doch noch vieles zu entdecken und voneinander zu lernen. Deshalb bleibt ein Teil von uns mit neuen Aufgaben in Berlin, während die anderen bald wieder zu Besuch kommen. Wir wünschen allen einen schönen Sommer und sagen: bis bald!
Jemima Koli
Sara Kuisma
Hanna Laajalahti
Maria Lahdenranta
Elokuussa 2012 Suomen Saksan-instituutissa aloitti neljä uutta työntekijää 11 kuukauden harjoittelunsa.
Jemima Koli hoiti instituutin suomenruotsalaisia projekteja ja toimi samalla saksankielisen Euroopan Muumivastaavana. Vuoden aikana tuli järjestettyä elokuvakiertue, vierailtua useilla kirjamessuilla ja festivaaleilla, koordinoitua tämän blogin monipuolista sisältöä sekä opittua pitämään esiintymisestä.
Sara Kuisma otti vastaan instituutissa kävijöitä, vastasi puhelimessa mitä erikoisempiin kysymyksiin ja teki kaikenlaista muuta vastaanottohommaa. Noiden lisäksi tiskin takana ehti koordinoida muutamaa projektiakin, kuten DMY-festivaalia sekä innovaatiodialogia, joka järjestetään tulevana syksynä Hampurissa.
Hanna Laajalahti osallistui taideharjoittelijana instituutin kulttuuriohjelman suunnitteluun ja käytännön toteuttamiseen, lähetti kiertonäyttelyitä kymmenille paikkakunnille, oppi painoalan sanastoa ja ripustustekniikoita sekä kaatoi satoja lasillisia viiniä näyttelynavajaisissa.
Mediaharjoittelija Maria Lahdenranta koordinoi keväällä 2014 avattavaa Lernschwärmen-nimen saanutta näyttelyä tulevaisuuden oppimisesta, nappasi 4 000 valokuvaa, huolehti instituutin näkyvyydestä sosiaalisessa mediassa ja rakastui CSS-koodiin. Työnsä nyt lopettavat kertovat kesän viimeisessä blogikirjoituksessa, minkälainen vuosi “ammattisuomalaisena” on ollut.
Suomi-kuvan monet kasvot
SK: Jos jotakin, ainakin on tullut pohdittua omaa kulttuuriaan ja kotimaataan monelta kantilta. Välillä on jopa hankala käsittää, minkälaiset asiat saksalaisia Suomessa kiehtovat ja ihmetyttävät ja miksi. Yksi ensimmäisistä puheluista jonka sain vastaanotossa oli kysymys mistä Suomessa löytää mattolaitureita ja osaanko kertoa matonpesukulttuurista lisää. Kyllähän sitä on lapsena tullut äidin kanssa mattolaiturilla läiskyteltyä, mutta ei siitä kyllä ole koskaan tullut puhetta ulkomailla ollessa. In Finland vii häv tis ting kaald mattolaituri.
HL: Monet asiat, jotka ovat meille suomalaisille itsestäänselvyyksiä, ovat täällä ihan tuntemattomia. Yksi oudoimmista ja hauskimmista työtehtävistäni oli esiintyä Muumina FEZ:n pohjoismaisessa adventtitapahtumassa. Siinä missä joka ikinen suomalaislapsi olisi tiennyt muumipeikon ja Pikku Myyn, täällä taas lapset tulivat halimaan jääkarhua tai lumiukkoa.
ML: Minulta on muun muassa myös kysytty, omistanko hirvifarmia! Kesämökittömänä ja hyttysallergisena vilukissana olen myös joutunut ja päässyt miettimään sitä, mikä tekee minusta eurooppalaisen lisäksi myös suomalaisen, ja minkälaista Suomi-kuvaa haluan ulkomailla ollessani välittää.
HL: Aikaisemmin ulkomailla asuessa en ole juurikaan “edustanut” Suomea, ainakaan näin paljon ja tietoisesti kuin tämän vuoden aikana. On ollut hämmentävää huomata, että on olemassa iso joukko Suomea fanittavia saksalaisia, jotka ovat kolunneet Lapin ja suomalaiset pikkukaupungit tarkemmin kuin useampi meistä suomalaisista. Joskus heillä saattaa olla kyllä hieman liian ihanteellinen kuva Suomesta, jos he eivät ole asuneet siellä. Tai ehkä ulkosuomalaisten etäisyys omaan kotimaahan auttaa olemaan kriittisempi sitä kohtaan?
JK: Omiin tehtäviini kuului myös ammattilaissuomenruotsalaisena esiintyminen. Se ei käy aina ihan käden käänteessä kun ensiksi kertoo puhuvansa äidinkielenään ruotsia ja että se on maassamme virallinen kieli, ja sitten miksi ja miten ja että emme ole ruotsalaisia – samalla tulee kerrottua melkoisen paljon Suomen historiasta!
Yllättäviä näkökulmia etsimässä ja löytämässä
HL: Instituutin omien näyttelyiden parissa puuhastellessani olen huomannut tämän vuoden mittaan, miten virkistäviä, yllättäviä ja outojakin näkökulmia suomalaisuuteen näyttelyiden kautta voidaan luoda. Esimerkiksi Pekka of Finland oli paljon muutakin kuin booze and blondes ja kuvituksia jäi monesti miettimään pidemmäksikin aikaa (ja samojen kuvittajien töitä bongailee mielellään lehdistä ja mainoksista!).
JK: Totta – Suomea ja suomalaista kulttuuria edustavana olisi varmasti melko helppoa vain ylläpitää kliseistä ja ylistävää kuvaa maastamme ja kertoa valoisista kesäöistä, poroista ja joulupukista sekä koulutuksen tasosta. Tässä työssä on kuitenkin oppinut, että on mielenkiintoisempaa nostaa esille vaihtoehtoista kulttuuria, kyseenalaistaa omaa kulttuuriaan ja myös tuoda kriittistä näkökulmaa työssämme esille.
ML: Joskus täytyy tosiaan lähteä pois pystyäkseen näkemään tutun ympäristönsä uudesta näkökulmasta. Viimeistään kulunut vuosi on saanut minut ymmärtämään, ettei maiden välisten erojen etsiminen väkisin ole ollenkaan tarpeellista – paljon mielenkiintoisempi on tuo uuden, erilaisen ja jännittävän löytämisen mahdollisuus, joka syntyy, kun saksalaisen ja suomalaisen tekemisen kulttuurin parhaat puolet yhdistetään. Molempien maiden ja niiden tekijöiden kannattaa siis kuunnella ja nuuskia tarkasti toisiaan – ja tätä haluamme olla jatkossakin edistämässä.
SK: Juuri se tässä vuoden aikana mielettömän hienoa onkin ollut, kun on päässyt tutustumaan suomalaiseen kulttuuriin niin monipuolisesti. Kyselyihin vastaillessa tuli samalla opittua kaikenlaista pientä, sekä asiasisällön lisäksi alkoi ymmärtää mitä erilaisempia aksentteja.
Kaikista meistä on ollut myös mielenkiintoista huomata, ettei Suomi välttämättä ole Saksassa aivan niin tunnettu maa kuin ehkä luulisi. Samalla oli yllättävää kuinka monta suomalaista galleriaa täällä on, ja kuinka suuri joukko suomalaisia taiteilijoita asuu Berliinissä. Molemmat kulttuurit vetävät toisiaan puoleensa ja on kuitenkin vielä paljon mitä voi vielä löytää ja oppia toisistaan. Tämän takia osa meistä jää tänne päin maailmaa muihin tehtäviin ja toiset palaavat kohta taas tervehtimään. Hyvää kesää kaikille ja nähdään pian!
Jemima Koli
Sara Kuisma
Hanna Laajalahti
Maria Lahdenranta
Elokuussa 2012 Suomen Saksan-instituutissa aloitti neljä uutta työntekijää 11 kuukauden harjoittelunsa.
Jemima Koli hoiti instituutin suomenruotsalaisia projekteja ja toimi samalla saksankielisen Euroopan Muumivastaavana. Vuoden aikana tuli järjestettyä elokuvakiertue, vierailtua useilla kirjamessuilla ja festivaaleilla, koordinoitua tämän blogin monipuolista sisältöä sekä opittua pitämään esiintymisestä.
Sara Kuisma otti vastaan instituutissa kävijöitä, vastasi puhelimessa mitä erikoisempiin kysymyksiin ja teki kaikenlaista muuta vastaanottohommaa. Noiden lisäksi tiskin takana ehti koordinoida muutamaa projektiakin, kuten DMY-festivaalia sekä innovaatiodialogia, joka järjestetään tulevana syksynä Hampurissa.
Hanna Laajalahti osallistui taideharjoittelijana instituutin kulttuuriohjelman suunnitteluun ja käytännön toteuttamiseen, lähetti kiertonäyttelyitä kymmenille paikkakunnille, oppi painoalan sanastoa ja ripustustekniikoita sekä kaatoi satoja lasillisia viiniä näyttelynavajaisissa.
Mediaharjoittelija Maria Lahdenranta koordinoi keväällä 2014 avattavaa Lernschwärmen-nimen saanutta näyttelyä tulevaisuuden oppimisesta, nappasi 4 000 valokuvaa, huolehti instituutin näkyvyydestä sosiaalisessa mediassa ja rakastui CSS-koodiin. Työnsä nyt lopettavat kertovat kesän viimeisessä blogikirjoituksessa, minkälainen vuosi “ammattisuomalaisena” on ollut.
Suomi-kuvan monet kasvot
SK: Jos jotakin, ainakin on tullut pohdittua omaa kulttuuriaan ja kotimaataan monelta kantilta. Välillä on jopa hankala käsittää, minkälaiset asiat saksalaisia Suomessa kiehtovat ja ihmetyttävät ja miksi. Yksi ensimmäisistä puheluista jonka sain vastaanotossa oli kysymys mistä Suomessa löytää mattolaitureita ja osaanko kertoa matonpesukulttuurista lisää. Kyllähän sitä on lapsena tullut äidin kanssa mattolaiturilla läiskyteltyä, mutta ei siitä kyllä ole koskaan tullut puhetta ulkomailla ollessa. In Finland vii häv tis ting kaald mattolaituri.
HL: Monet asiat, jotka ovat meille suomalaisille itsestäänselvyyksiä, ovat täällä ihan tuntemattomia. Yksi oudoimmista ja hauskimmista työtehtävistäni oli esiintyä Muumina FEZ:n pohjoismaisessa adventtitapahtumassa. Siinä missä joka ikinen suomalaislapsi olisi tiennyt muumipeikon ja Pikku Myyn, täällä taas lapset tulivat halimaan jääkarhua tai lumiukkoa.
ML: Minulta on muun muassa myös kysytty, omistanko hirvifarmia! Kesämökittömänä ja hyttysallergisena vilukissana olen myös joutunut ja päässyt miettimään sitä, mikä tekee minusta eurooppalaisen lisäksi myös suomalaisen, ja minkälaista Suomi-kuvaa haluan ulkomailla ollessani välittää.
HL: Aikaisemmin ulkomailla asuessa en ole juurikaan “edustanut” Suomea, ainakaan näin paljon ja tietoisesti kuin tämän vuoden aikana. On ollut hämmentävää huomata, että on olemassa iso joukko Suomea fanittavia saksalaisia, jotka ovat kolunneet Lapin ja suomalaiset pikkukaupungit tarkemmin kuin useampi meistä suomalaisista. Joskus heillä saattaa olla kyllä hieman liian ihanteellinen kuva Suomesta, jos he eivät ole asuneet siellä. Tai ehkä ulkosuomalaisten etäisyys omaan kotimaahan auttaa olemaan kriittisempi sitä kohtaan?
JK: Omiin tehtäviini kuului myös ammattilaissuomenruotsalaisena esiintyminen. Se ei käy aina ihan käden käänteessä kun ensiksi kertoo puhuvansa äidinkielenään ruotsia ja että se on maassamme virallinen kieli, ja sitten miksi ja miten ja että emme ole ruotsalaisia – samalla tulee kerrottua melkoisen paljon Suomen historiasta!
Yllättäviä näkökulmia etsimässä ja löytämässä
HL: Instituutin omien näyttelyiden parissa puuhastellessani olen huomannut tämän vuoden mittaan, miten virkistäviä, yllättäviä ja outojakin näkökulmia suomalaisuuteen näyttelyiden kautta voidaan luoda. Esimerkiksi Pekka of Finland oli paljon muutakin kuin booze and blondes ja kuvituksia jäi monesti miettimään pidemmäksikin aikaa (ja samojen kuvittajien töitä bongailee mielellään lehdistä ja mainoksista!).
JK: Totta – Suomea ja suomalaista kulttuuria edustavana olisi varmasti melko helppoa vain ylläpitää kliseistä ja ylistävää kuvaa maastamme ja kertoa valoisista kesäöistä, poroista ja joulupukista sekä koulutuksen tasosta. Tässä työssä on kuitenkin oppinut, että on mielenkiintoisempaa nostaa esille vaihtoehtoista kulttuuria, kyseenalaistaa omaa kulttuuriaan ja myös tuoda kriittistä näkökulmaa työssämme esille.
ML: Joskus täytyy tosiaan lähteä pois pystyäkseen näkemään tutun ympäristönsä uudesta näkökulmasta. Viimeistään kulunut vuosi on saanut minut ymmärtämään, ettei maiden välisten erojen etsiminen väkisin ole ollenkaan tarpeellista – paljon mielenkiintoisempi on tuo uuden, erilaisen ja jännittävän löytämisen mahdollisuus, joka syntyy, kun saksalaisen ja suomalaisen tekemisen kulttuurin parhaat puolet yhdistetään. Molempien maiden ja niiden tekijöiden kannattaa siis kuunnella ja nuuskia tarkasti toisiaan – ja tätä haluamme olla jatkossakin edistämässä.
SK: Juuri se tässä vuoden aikana mielettömän hienoa onkin ollut, kun on päässyt tutustumaan suomalaiseen kulttuuriin niin monipuolisesti. Kyselyihin vastaillessa tuli samalla opittua kaikenlaista pientä, sekä asiasisällön lisäksi alkoi ymmärtää mitä erilaisempia aksentteja.
Kaikista meistä on ollut myös mielenkiintoista huomata, ettei Suomi välttämättä ole Saksassa aivan niin tunnettu maa kuin ehkä luulisi. Samalla oli yllättävää kuinka monta suomalaista galleriaa täällä on, ja kuinka suuri joukko suomalaisia taiteilijoita asuu Berliinissä. Molemmat kulttuurit vetävät toisiaan puoleensa ja on kuitenkin vielä paljon mitä voi vielä löytää ja oppia toisistaan. Tämän takia osa meistä jää tänne päin maailmaa muihin tehtäviin ja toiset palaavat kohta taas tervehtimään. Hyvää kesää kaikille ja nähdään pian!
Jemima Koli
Sara Kuisma
Hanna Laajalahti
Maria Lahdenranta
Im August 2012 begannen vier neue Mitarbeiterinnen ein elfmonatiges Volontariat im Finnland-Institut.
Jemima Koli war zuständig für finnlandschwedische Projekte und gleichzeitig als Muminbeauftragte für das deutschsprachige Europa tätig. Im Laufe des Jahres organisierte sie eine Filmtournee, besuchte viele Buchmessen und Festivals, koordinierte den vielfältigen Inhalt dieses Blogs und lernte öffentliche Auftritte zu mögen.
Sara Kuisma nahm im Institut Besucher in Empfang, beantwortete am Telefon die ungewöhnlichsten Fragen und erledigte vielerlei andere Empfangstätigkeiten. Außerdem hatte sie hinter der Empfangstheke noch Zeit einige Projekte zu koordinieren, so das DMY-Designfestival und den Innovationsdialog, der diesen Herbst in Hamburg stattfindet.
Hanna Laajalahti nahm als Kunstvolontärin an der Planung und Durchführung des Kulturprogramms des Instituts teil, schickte Wanderausstellungen in zig Orte, lernte Druckindustriejargon und Ausstellungshängetechniken und goss bei Ausstellungseröffnungen hunderte Gläser Wein ein.
PR-Volontärin Maria Lahdenranta koordinierte eine Ausstellung zur Zukunft des Lernens, die im Frühjahr 2014 eröffnet wird und den Namen Lernschwärmen trägt. Sie knipste 4.000 Fotos, sorgte für die Sichtbarkeit des Instituts in den sozialen Medien und verliebte sich in CSS. Die Vier beenden jetzt ihr Volontariat und erzählen in diesem letzten Blogartikel vor der Sommerpause, wie das Jahr als „Berufsfinnin“ war.
Die vielen Seiten des Finnland-Bildes
SK: Auf jeden Fall hat man wenigstens die eigene Kultur und das Heimatland aus verschiedenen Ecken betrachtet. Manchmal ist es geradezu schwierig zu begreifen, was die Deutschen an Finnland interessant und bewundernswert finden und warum. Einer meiner ersten Anrufer am Empfang stellte die Frage, wo man in Finnland Teppichwaschstellen (finn. mattolaituri) findet und ob ich mehr über die Teppichwaschkultur erzählen könnte. Klar hab ich als Kind mit meiner Mutter an so einer Teppichwaschstelle geplanscht, doch noch nie war im Ausland die Rede davon gewesen. In Finland vii häv tis ting kaald mattolaituri.
HL: Viele Dinge, die für uns Finnen selbstverständlich sind, sind hier völlig unbekannt. Eine der merkwürdigsten und lustigsten Arbeitsaufgaben war, als Mumin bei der nordischen Adventsveranstaltung im FEZ-Berlin aufzutreten. Wo doch jedes finnische Kind den Mumintroll und die Kleine My kennt, kamen die Kinder hier den Eisbären oder den Schneemann umarmen.
ML: Ich wurde unter anderem auch gefragt, ob ich eine Elchfarm besitze! Als Frostbeule ohne Sommerhaus und mit Mückenallergie musste und durfte ich darüber nachdenken, was mich außer europäisch auch noch finnisch macht und was für ein Finnland-Bild ich im Ausland vermitteln will.
HL: Als ich früher im Ausland lebte, habe ich nicht direkt Finnland „repräsentiert”, zumindest nicht so häufig und so bewusst wie dieses Jahr. Es war überraschend zu merken, dass es viele deutsche Finnlandfans gibt, die Lappland und die finnischen Kleinstädte gründlicher durchwühlt haben als viele von uns Finnen. Manchmal haben sie vielleicht ein etwas zu idealistisches Bild von Finnland, wenn sie dort nicht gelebt haben. Oder trägt vielleicht die Distanz des Auslandsfinnen dazu bei, das Heimatland kritischer zu betrachten?
JK: Zu meinen Aufgaben gehörte auch das Auftreten als Berufsfinnlandschwedin. Das geht nicht immer in Handumdrehen, wenn man zuerst erzählt, dass man Schwedisch als Muttersprache spricht und dass es in unserem Land eine offizielle Sprache ist, und dann, warum und wie und dass wir keine Schweden sind − da muss man auch ganz schön viel über Finnlands Geschichte erzählen!
Das Suchen und Finden von überraschenden Blickwinkeln
HL: Als ich mich während des Jahres mit den institutseigenen Ausstellungen beschäftigte, habe ich bemerkt, wie erfrischende, überraschende und auch merkwürdige Blickwinkel des Finnischseins man sich durch diese Ausstellungen schaffen kann. Zum Beispiel war die Illustrations-Ausstellung “Pekka of Finland” viel mehr als nur „booze and blondes“ und oft habe ich längere Zeit über die Illustrationen nachgedacht (und die Werke genau dieser Illustratoren tauchen ja oft in Zeitschriften und in der Werbung auf!).
JK: Stimmt. Wenn man Finnland und finnische Kultur repräsentiert, wäre es bestimmt ziemlich einfach, nur die Klischees und das verherrlichende Bild von unserem Land aufrechtzuerhalten und von den hellen Sommernächten, von Rentieren und vom Weihnachtsmann und vom hohen Bildungsniveau zu berichten. In diesem Job hat man jedoch gelernt, dass es viel interessanter ist, Alternativen hervorzuheben, die eigene Kultur in Frage zu stellen und auch eine kritische Sichtweise in unserer Arbeit in den Vordergrund zu bringen.
ML: Manchmal muss man in der Tat wegfahren, um die bekannte Umgebung aus einem neuen Blickwinkel sehen zu können. Spätestens das vergangene Jahr hat mir geholfen zu begreifen, dass es nicht unbedingt nötig ist, zwanghaft die Unterschiede zwischen Ländern zu suchen − viel interessanter ist die Möglichkeit, Neues, Anderes und Spannendes zu finden, die entsteht, wenn man die besten Seiten dessen, was in der deutschen und finnischen Kultur läuft, vereint. Beide Länder und die Menschen, die darin wirken, sollten also den anderen genau zuhören und nachspüren − und das wollen wir auch weiterhin fördern.
SK: Genau das war so unglaublich toll in diesem Jahr, dass man die finnische Kultur so vielseitig kennen lernen durfte. Durch das Beantworten der Anfragen habe ich gleichzeitig allerlei gelernt − und vom Inhalt abgesehen fing ich an, verschiedenste deutsche Akzente zu verstehen.
Wir alle fanden es außerdem interessant zu merken, dass Finnland in Deutschland kein so bekanntes Land ist, wie man vielleicht vermutet. Gleichzeitig war überraschend, wie viele finnische Galerien es hier gibt, und wie viele finnische Künstler in Berlin leben. Beide Kulturen ziehen sich an und es gibt doch noch vieles zu entdecken und voneinander zu lernen. Deshalb bleibt ein Teil von uns mit neuen Aufgaben in Berlin, während die anderen bald wieder zu Besuch kommen. Wir wünschen allen einen schönen Sommer und sagen: bis bald!
Jemima Koli
Sara Kuisma
Hanna Laajalahti
Maria Lahdenranta