Habensichgewesengehabthabengewordensein! Einige Anmerkungen zum Lernen der deutschen Sprache
Viele Deutsche meinen, Finnisch sei die schwerste Sprache überhaupt. 15 Fälle, unendlich viele ä-s und y-s in schier endlos langen Wortgebilden. Der finnische Journalist Heikki Aittokoski dreht den Spieß um und findet Belege dafür, dass das Deutsche dem Finnischen in puncto Schwierigkeitsgrad in nichts nachsteht. Und bekommt von keinem Geringeren als Mark Twain Schützenhilfe.
Der Junge ahnte ja nicht, was er da angerichtet hatte. Der junge Mann – nennen wir ihn „Herrn Nachwuchs“ – wählte im Alter von 10 Jahren Deutsch als zusätzliche Fremdsprache, komplett freiwillig, aus eigener Initiative. Niemand, am wenigsten ich, hatte ihn zu dieser folgenschweren Entscheidung getrieben.
Ja, da stapft er jetzt mitten durch den Sumpf der deutschen Sprache, deren Komplexität langsam mit all ihren Gräueln ans Licht kommt.
Schon der Beginn ist der reinste Terror.
Wenn mein Kumpel männlich ist, ist er mein Freund. Handelt es sich um eine weibliche Person, ist sie meinE FreundIN.
Das klingt vielleicht einfach und logisch, ist es aber nicht.
Ist eines meiner Geschwister männlich, heißt es mein Bruder. Ist es weiblich, heißt es aber meinE Schwester.
Wieso heißt es nicht SchwesterIN? Und wieso ist es DAS Mädchen und nicht DIE Mädchen, oder wenn man ganz logisch denkt, DIE MädchenIN?
Das alles ist natürlich erst der Anfang. Ich habe mich nicht getraut, Herrn Nachwuchs zu erzählen, was ihn noch erwartet.
Die Anstrengungen von HerrnNachwuchs haben meine eigenen Kindheitstraumata geweckt. Wie ein Albtraum kehrten die Präpositionslisten, die man auswendig können musste, wieder. Präpositionen sind wie wilde Tiere: ein wahrer Aus-bei-mit-nach-seit-von-Zoo.
Und dabei geht es ja längst nicht nur um die Präpositionen. Die deutsche Sprache ist auch sonst ein Füllhorn der kleinen Wörter. Das führt zu furchtbar langen Sätzen und zu Wortschwallen.
Ich gebe Ihnen ein Beispiel. Wenn ich mir nicht sicher bin, sage ich „Auch wenn ich nicht weiß…“
Fünf Wörter für eine Bedeutung! Wie uneffektiv! Auf Finnisch sagt man das Gleiche viel effizienter, mit nur einem Wort: „Tietämättömyydessänikään.“
Ich versuche schon seit30 Jahren, die Struktur der deutschen Sprache zu verstehen. Glaubt man dem amerikanischen Schriftsteller Mark Twain, ist das nicht genug.
Vor kurzem habe ich einen Schatz in der Bibliothek der Universität Helsinki entdeckt: das 1899 gedruckte Werk A Tramp Abroad von Mark Twain. Die Erstauflage erschien 1880 und wurde auch ins Deutsche übersetzt (Bummel durch Europa).
In seinem Buch beschreibt Twain zum Beispiel seinen Aufenthalt in Heidelberg. Ein kritischer Leser liest zwischen den Zeilen, dass Twain übertreibt. Wenn die Studenten in Heidelberg beispielsweise einen Bierkönig krönen, leert der Gewinner ganze 75 Maß.
Der beste und therapeutischste Teil war jedoch der Anhang D: „The Awful German Language“, die schreckliche deutsche Sprache. Germanisten (eine beängstigende Wissenschaftsdisziplin!) müsste Twains Abhandlung bekannt sein, aber mir war sie neu.
„Meine philologischen Studien haben mir zur genüge bewiesen, dass ein begabter Mensch Englisch (ausgenommen Orthografie und Aussprache) in dreißig Stunden, Französisch in dreißig Tagen, Deutsch aber nur in dreißig Jahren lernen kann. Es ist ganz offenkundig, dass die deutsche Sprache zurechtgestutzt und renoviert werden muss. Wenn sie so bleibt, wie sie ist, sollte man sie sanft und ehrfurchtsvoll zu den toten Sprachen legen, denn nur die Toten haben genügend Zeit, sie zu lernen.“
Mark Twain (1835−1910) war so ein meisterhafter Schreiber, dass seine Satire sich vermutlich nicht wirklich in andere Sprachen übersetzen lässt. Wer die Sprachkenntnisse dazu hat, sollte A Tramp Abroad in der Originalsprache lesen. Und wer kein Englisch kann, soll es ja schnell lernen können.
Twain kritisiert das Deutsche aus gutem Grund unter anderem wegen der zu langen Wörter – einer Sünde, der wir im Finnischen bekanntlich niemals erliegen würden, wessen man sich ja auch bei einem öffentlich-amtlichen Sprachpflegekommitee (fin. julkishallinnollinen virallisluontoinen kielenhuoltolautakunta) rückversichern kann.
Twain listet seine Funde auf: „Generalstaatsverordnetenversammlungen.“ „Wiederherstellungsbestrebungen.” „Waffenstillstandsunterhandlungen.”
Weil Twain konstruktiv sein will, gibt er sich nicht damit zufrieden, die Strukturen der deutschen Sprache zu kritisieren. Er präsentiert zahlreiche Verbesserungsvorschläge, die in den vergangenen 134 Jahren leider aus Zeitgründen jedoch nicht in Angriff genommen werden konnten.
Zum Beispiel: “ich würde von dem Sprecher verlangen, dass er aufhört, wenn er fertig ist, und nicht noch eine Kette dieser nutzlosen „haben sind gewesen gehabt haben geworden sein“ hinten an den Satz anhängt.”
Ja, diese deutschen Verben. Ich kann nicht einmal davon träumen, sie hier behandeln zu können.
Die Deutschen, kam mir in den Sinn, müssen das glücklichste Volk der Welt sein. Ihnen bleibt das Gefühl erspart, den Versuch anstellen zu müssen, Deutsch als Fremdsprache zu lernen.
Dante Alighieri hatte offensichtlich keine Bekanntschaft mit der deutschen Grammatik gemacht, als er “auf halbem wege seines Erdenlebes in Waldesnacht sich verirrt schaute”.
Wäre dies der Fall gewesen, bin ich mir sicher, dass die Gottlosen im Inferno der Göttlichen Komödie − sehr wahrscheinlich im neunten Kreis − mit dem Werk Deutsche Grammatik für Anfänger für ihre Sünden bestraft worden wären.
Herr Nachwuchs tut mir so leid. Man mag gar nicht daran denken, dass 2044, wenn er sich gerade die Grundzüge von Deutsch für Anfänger angeeignet haben wird, voraussichtlich wieder irgendeine neue Rechtschreibreform ansteht.
Was kann ich als Erziehungsberechtigter tun? Ich sollte mich wohl wenigstens an einen professionellen Psychologen wenden um herauszufinden, in welchem Alter er über die Existenz des Dativs aufgeklärt werden darf.
Heikki Aittokoski, 43, ist Auslandsreporter bei der finnischen Tageszeitung Helsingin Sanomat. Er hat auch mehrere Sachbücher geschrieben.
Übersetzung aus dem Finnischen: Tiia LamminsaloEi tiennyt poika, mitä meni tekemään. Nuorimies – kutsuttakoon häntä tässä vaikka Herra Jälkikasvuksi – otti kymmenvuotiaana valinnaiseksi kieleksi saksan, täysin vapaaehtoisesti, omasta aloitteestaan. Kukaan, kaikkein vähiten minä, ei häntä painostanut työntämään itseään tuohon upottavaan suohon.
No, siinähän Herra Jälkikasvu nyt tarpoo hyllyvässä maastossa. Saksan kielen monimutkaisuus on alkanut valjeta kaikessa karmeudessaan.
Jo alkeet ovat silkkaa terroria.
Jos kaverini on poika, hän on mein Freund. Jos tyttö, niin meinE FreundIN.
Tämä saattaa kuulostaa yksinkertaiselta ja johdonmukaiselta, mutta ei ole.
Jos sisarukseni on poika, hän on mein Bruder. Jos tyttö, hän onkin meinE Schwester.
Siis miksi se ei ole SchwesterIN? Ja miksi sana ”tyttö” on DAS Mädchen eikä DIE Mädchen, tai, jos ihan loogisia oltaisiin, DIE MädchenIN?
Ja tämä on tietysti vasta alkua. En ole rohjennut kertoa Herra Jälkikasvulle, mitä hänellä on vielä edessään.
Herra Jälkikasvun ponnistelut ovat herättäneet omat lapsuusajan traumani. Painajaismaisesti mieleeni ovat palautuneet muun muassa sijamuotoihin liittyvät prepositiolitaniat, jotka piti opeteltaman ulkoa. Saksahan on prepositioiden eläintarha, aus bei mit nach seit von zoo.
Jos kyse olisikin pelkistä prepositioista. Saksa on muutenkin kieli, johon ympätään loputtomasti pikkutilkettä. Se johtaa hirvittävään liikasanaisuuteen.
Annan yhden esimerkin. Jos olen tilanteessa, jossa en tiedä jotain, mutta silti haluan toimia, aloitan virkkeeni saksaksi: ”Auch wenn ich nicht weiβ…”
Viisi sanaa yhtä asiaa varten! Kuinka tehotonta! Suomeksi sama sanotaan niin paljon ytimekkäämmin, vain yhdellä sanalla: ”Tietämättömyydessänikään.”
Olen jo 30 vuotta yrittänyt ymmärtää saksan rakennetta. Jos amerikkalaiskirjailija Mark Twainiä on uskominen, se ei riitä.
Löysin jokin aika sitten Helsingin yliopiston kirjastosta aarteen, vuonna 1899 painetun Mark Twainin teoksen A Tramp Abroad. Kirjan ensipainos ilmestyi vuonna 1880, ja se on käännetty myös saksaksi (Bummel durch Europa).
Kirjassa Twain kertoilee esimerkiksi oleskelustaan Heidelbergissä. Kriittinen lukija saattaa toisinaan ounastella, että Twain liioittelee. Kun Heidelbergin opiskelijat järjestävät Olutkuningas-kilpailun, voittaja kumoaa 75 tuoppia.
Kirjan paras ja terapeuttisin osio on kuitenkin Liite D: ”The Awful German Language” eli Kammottava saksan kieli. Germanisteille (mikä pelottava tieteenhaara!) Twainin käsittely lienee tuttu, mutta minulle se tuli uutena.
”Filologiset opintoni ovat tuoneet minut johtopäätökseen, että lahjakkaan henkilön pitäisi oppia englanti (oikeinkirjoitusta ja ääntämystä lukuun ottamatta) 30 tunnissa, ranska 30 päivässä ja saksa 30 vuodessa. On siten ilmeistä, että viimeksi mainittu kieli tulisi karsia turhuuksista ja korjata. Jos se pysyy nykyisellään, se pitäisi hellästi ja kunnioittavasti siirtää kuolleiden kielten joukkoon, koska vain kuolleilla on aikaa opiskella sitä.”
Mark Twain (1835-1910) oli niin taitava kynäniekka, että arvelen hänen satiirinsa kärsivän mistä tahansa käännöksestä. Jos sattuu osaamaan englantia, suosittelen lukemaan Tramp Abroadin alkukielellä. Jos ei osaa englantia, niin senhän siis oppii nopeasti.
Twain arvostelee saksaa oikeutetusti muun muassa liian pitkistä sanoista – synti, johon me suomen kielessä emme tunnetusti koskaan lankea, ja tämän voi halutessaan tarkistaa vaikka joltain julkishallinnolliselta virallisluontoiselta kielenhuoltolautakunnaltakin.
Twain luettelee löydöksiään: ”Generalstaatsverordnetenversammlungen.” ”Wiederherstellungsbestrebungen.” ”Waffenstillstandsunterhandlungen.”
Koska Twain haluaa olla rakentava, hän ei tyydy pelkästään arvostelemaan saksan kielen rakenteita. Hän esittää lukuisia parannusehdotuksia, joihin ikävä kyllä ei ole 134 vuodessa ehditty tarttua.
Esimerkiksi: ”Vaatisin puhujia lopettamaan, kun he ovat kertoneet asiansa, sen sijaan että he jäisivät roikkumaan noihin hyödyttömiin haben sich gewesen gehabt haben geworden sein -rimpsuihin.”
Niin, nämä saksan verbit. Niitä en tässä lainkaan edes haaveile käsitteleväni voida alkaa.
Saksalaisten, olen tullut ajatelleeksi, täytyy olla maailman onnellisin kansa. He säästyvät tiedolta, miltä tuntuu yrittää oppia saksaa vieraana kielenä.
Dante Alighieri ei selvästikään ollut tutustunut saksan kielioppiin, kun hän ”elonsa vaelluksen keskitiessä harhaeli synkkää metsämaata.” Jos olisi tutustunut, tiedän kyllä, että Jumalaisen näytelmän osiossa Helvetti, ja todennäköisimmin yhdeksännessä piirissä, olisi rankaistu syntisiä teoksella Deutsche Grammatik für Anfänger.
Minä niin säälin Herra Jälkikasvua. Tuottaa tuskaa ajatella, että kun hän noin vuonna 2044 on ehkä oppinut perusteet saksan alkeista, tulee kuitenkin taas joku oikeinkirjoitusuudistus.
Mitä minä voin kasvattajana tehdä? Täytynee kääntyä ammattipsykologin puoleen ja ottaa selvää, minkä ikäiselle saa kertoa datiivin olemassaolosta.
Kirjoittaja on tietokirjailija ja suomalaisen päivälehden Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja. Hän on työskennellyt muun muassa Berliinin-kirjeenvaihtajana.Ei tiennyt poika, mitä meni tekemään. Nuorimies – kutsuttakoon häntä tässä vaikka Herra Jälkikasvuksi – otti kymmenvuotiaana valinnaiseksi kieleksi saksan, täysin vapaaehtoisesti, omasta aloitteestaan. Kukaan, kaikkein vähiten minä, ei häntä painostanut työntämään itseään tuohon upottavaan suohon.
No, siinähän Herra Jälkikasvu nyt tarpoo hyllyvässä maastossa. Saksan kielen monimutkaisuus on alkanut valjeta kaikessa karmeudessaan.
Jo alkeet ovat silkkaa terroria.
Jos kaverini on poika, hän on mein Freund. Jos tyttö, niin meinE FreundIN.
Tämä saattaa kuulostaa yksinkertaiselta ja johdonmukaiselta, mutta ei ole.
Jos sisarukseni on poika, hän on mein Bruder. Jos tyttö, hän onkin meinE Schwester.
Siis miksi se ei ole SchwesterIN? Ja miksi sana ”tyttö” on DAS Mädchen eikä DIE Mädchen, tai, jos ihan loogisia oltaisiin, DIE MädchenIN?
Ja tämä on tietysti vasta alkua. En ole rohjennut kertoa Herra Jälkikasvulle, mitä hänellä on vielä edessään.
Herra Jälkikasvun ponnistelut ovat herättäneet omat lapsuusajan traumani. Painajaismaisesti mieleeni ovat palautuneet muun muassa sijamuotoihin liittyvät prepositiolitaniat, jotka piti opeteltaman ulkoa. Saksahan on prepositioiden eläintarha, aus bei mit nach seit von zoo.
Jos kyse olisikin pelkistä prepositioista. Saksa on muutenkin kieli, johon ympätään loputtomasti pikkutilkettä. Se johtaa hirvittävään liikasanaisuuteen.
Annan yhden esimerkin. Jos olen tilanteessa, jossa en tiedä jotain, mutta silti haluan toimia, aloitan virkkeeni saksaksi: ”Auch wenn ich nicht weiβ…”
Viisi sanaa yhtä asiaa varten! Kuinka tehotonta! Suomeksi sama sanotaan niin paljon ytimekkäämmin, vain yhdellä sanalla: ”Tietämättömyydessänikään.”
Olen jo 30 vuotta yrittänyt ymmärtää saksan rakennetta. Jos amerikkalaiskirjailija Mark Twainiä on uskominen, se ei riitä.
Löysin jokin aika sitten Helsingin yliopiston kirjastosta aarteen, vuonna 1899 painetun Mark Twainin teoksen A Tramp Abroad. Kirjan ensipainos ilmestyi vuonna 1880, ja se on käännetty myös saksaksi (Bummel durch Europa).
Kirjassa Twain kertoilee esimerkiksi oleskelustaan Heidelbergissä. Kriittinen lukija saattaa toisinaan ounastella, että Twain liioittelee. Kun Heidelbergin opiskelijat järjestävät Olutkuningas-kilpailun, voittaja kumoaa 75 tuoppia.
Kirjan paras ja terapeuttisin osio on kuitenkin Liite D: ”The Awful German Language” eli Kammottava saksan kieli. Germanisteille (mikä pelottava tieteenhaara!) Twainin käsittely lienee tuttu, mutta minulle se tuli uutena.
”Filologiset opintoni ovat tuoneet minut johtopäätökseen, että lahjakkaan henkilön pitäisi oppia englanti (oikeinkirjoitusta ja ääntämystä lukuun ottamatta) 30 tunnissa, ranska 30 päivässä ja saksa 30 vuodessa. On siten ilmeistä, että viimeksi mainittu kieli tulisi karsia turhuuksista ja korjata. Jos se pysyy nykyisellään, se pitäisi hellästi ja kunnioittavasti siirtää kuolleiden kielten joukkoon, koska vain kuolleilla on aikaa opiskella sitä.”
Mark Twain (1835-1910) oli niin taitava kynäniekka, että arvelen hänen satiirinsa kärsivän mistä tahansa käännöksestä. Jos sattuu osaamaan englantia, suosittelen lukemaan Tramp Abroadin alkukielellä. Jos ei osaa englantia, niin senhän siis oppii nopeasti.
Twain arvostelee saksaa oikeutetusti muun muassa liian pitkistä sanoista – synti, johon me suomen kielessä emme tunnetusti koskaan lankea, ja tämän voi halutessaan tarkistaa vaikka joltain julkishallinnolliselta virallisluontoiselta kielenhuoltolautakunnaltakin.
Twain luettelee löydöksiään: ”Generalstaatsverordnetenversammlungen.” ”Wiederherstellungsbestrebungen.” ”Waffenstillstandsunterhandlungen.”
Koska Twain haluaa olla rakentava, hän ei tyydy pelkästään arvostelemaan saksan kielen rakenteita. Hän esittää lukuisia parannusehdotuksia, joihin ikävä kyllä ei ole 134 vuodessa ehditty tarttua.
Esimerkiksi: ”Vaatisin puhujia lopettamaan, kun he ovat kertoneet asiansa, sen sijaan että he jäisivät roikkumaan noihin hyödyttömiin haben sich gewesen gehabt haben geworden sein -rimpsuihin.”
Niin, nämä saksan verbit. Niitä en tässä lainkaan edes haaveile käsitteleväni voida alkaa.
Saksalaisten, olen tullut ajatelleeksi, täytyy olla maailman onnellisin kansa. He säästyvät tiedolta, miltä tuntuu yrittää oppia saksaa vieraana kielenä.
Dante Alighieri ei selvästikään ollut tutustunut saksan kielioppiin, kun hän ”elonsa vaelluksen keskitiessä harhaeli synkkää metsämaata.” Jos olisi tutustunut, tiedän kyllä, että Jumalaisen näytelmän osiossa Helvetti, ja todennäköisimmin yhdeksännessä piirissä, olisi rankaistu syntisiä teoksella Deutsche Grammatik für Anfänger.
Minä niin säälin Herra Jälkikasvua. Tuottaa tuskaa ajatella, että kun hän noin vuonna 2044 on ehkä oppinut perusteet saksan alkeista, tulee kuitenkin taas joku oikeinkirjoitusuudistus.
Mitä minä voin kasvattajana tehdä? Täytynee kääntyä ammattipsykologin puoleen ja ottaa selvää, minkä ikäiselle saa kertoa datiivin olemassaolosta.
Kirjoittaja on tietokirjailija ja suomalaisen päivälehden Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja. Hän on työskennellyt muun muassa Berliinin-kirjeenvaihtajana.Ei tiennyt poika, mitä meni tekemään. Nuorimies – kutsuttakoon häntä tässä vaikka Herra Jälkikasvuksi – otti kymmenvuotiaana valinnaiseksi kieleksi saksan, täysin vapaaehtoisesti, omasta aloitteestaan. Kukaan, kaikkein vähiten minä, ei häntä painostanut työntämään itseään tuohon upottavaan suohon.
No, siinähän Herra Jälkikasvu nyt tarpoo hyllyvässä maastossa. Saksan kielen monimutkaisuus on alkanut valjeta kaikessa karmeudessaan.
Jo alkeet ovat silkkaa terroria.
Jos kaverini on poika, hän on mein Freund. Jos tyttö, niin meinE FreundIN.
Tämä saattaa kuulostaa yksinkertaiselta ja johdonmukaiselta, mutta ei ole.
Jos sisarukseni on poika, hän on mein Bruder. Jos tyttö, hän onkin meinE Schwester.
Siis miksi se ei ole SchwesterIN? Ja miksi sana ”tyttö” on DAS Mädchen eikä DIE Mädchen, tai, jos ihan loogisia oltaisiin, DIE MädchenIN?
Ja tämä on tietysti vasta alkua. En ole rohjennut kertoa Herra Jälkikasvulle, mitä hänellä on vielä edessään.
Herra Jälkikasvun ponnistelut ovat herättäneet omat lapsuusajan traumani. Painajaismaisesti mieleeni ovat palautuneet muun muassa sijamuotoihin liittyvät prepositiolitaniat, jotka piti opeteltaman ulkoa. Saksahan on prepositioiden eläintarha, aus bei mit nach seit von zoo.
Jos kyse olisikin pelkistä prepositioista. Saksa on muutenkin kieli, johon ympätään loputtomasti pikkutilkettä. Se johtaa hirvittävään liikasanaisuuteen.
Annan yhden esimerkin. Jos olen tilanteessa, jossa en tiedä jotain, mutta silti haluan toimia, aloitan virkkeeni saksaksi: ”Auch wenn ich nicht weiβ…”
Viisi sanaa yhtä asiaa varten! Kuinka tehotonta! Suomeksi sama sanotaan niin paljon ytimekkäämmin, vain yhdellä sanalla: ”Tietämättömyydessänikään.”
Olen jo 30 vuotta yrittänyt ymmärtää saksan rakennetta. Jos amerikkalaiskirjailija Mark Twainiä on uskominen, se ei riitä.
Löysin jokin aika sitten Helsingin yliopiston kirjastosta aarteen, vuonna 1899 painetun Mark Twainin teoksen A Tramp Abroad. Kirjan ensipainos ilmestyi vuonna 1880, ja se on käännetty myös saksaksi (Bummel durch Europa).
Kirjassa Twain kertoilee esimerkiksi oleskelustaan Heidelbergissä. Kriittinen lukija saattaa toisinaan ounastella, että Twain liioittelee. Kun Heidelbergin opiskelijat järjestävät Olutkuningas-kilpailun, voittaja kumoaa 75 tuoppia.
Kirjan paras ja terapeuttisin osio on kuitenkin Liite D: ”The Awful German Language” eli Kammottava saksan kieli. Germanisteille (mikä pelottava tieteenhaara!) Twainin käsittely lienee tuttu, mutta minulle se tuli uutena.
”Filologiset opintoni ovat tuoneet minut johtopäätökseen, että lahjakkaan henkilön pitäisi oppia englanti (oikeinkirjoitusta ja ääntämystä lukuun ottamatta) 30 tunnissa, ranska 30 päivässä ja saksa 30 vuodessa. On siten ilmeistä, että viimeksi mainittu kieli tulisi karsia turhuuksista ja korjata. Jos se pysyy nykyisellään, se pitäisi hellästi ja kunnioittavasti siirtää kuolleiden kielten joukkoon, koska vain kuolleilla on aikaa opiskella sitä.”
Mark Twain (1835-1910) oli niin taitava kynäniekka, että arvelen hänen satiirinsa kärsivän mistä tahansa käännöksestä. Jos sattuu osaamaan englantia, suosittelen lukemaan Tramp Abroadin alkukielellä. Jos ei osaa englantia, niin senhän siis oppii nopeasti.
Twain arvostelee saksaa oikeutetusti muun muassa liian pitkistä sanoista – synti, johon me suomen kielessä emme tunnetusti koskaan lankea, ja tämän voi halutessaan tarkistaa vaikka joltain julkishallinnolliselta virallisluontoiselta kielenhuoltolautakunnaltakin.
Twain luettelee löydöksiään: ”Generalstaatsverordnetenversammlungen.” ”Wiederherstellungsbestrebungen.” ”Waffenstillstandsunterhandlungen.”
Koska Twain haluaa olla rakentava, hän ei tyydy pelkästään arvostelemaan saksan kielen rakenteita. Hän esittää lukuisia parannusehdotuksia, joihin ikävä kyllä ei ole 134 vuodessa ehditty tarttua.
Esimerkiksi: ”Vaatisin puhujia lopettamaan, kun he ovat kertoneet asiansa, sen sijaan että he jäisivät roikkumaan noihin hyödyttömiin haben sich gewesen gehabt haben geworden sein -rimpsuihin.”
Niin, nämä saksan verbit. Niitä en tässä lainkaan edes haaveile käsitteleväni voida alkaa.
Saksalaisten, olen tullut ajatelleeksi, täytyy olla maailman onnellisin kansa. He säästyvät tiedolta, miltä tuntuu yrittää oppia saksaa vieraana kielenä.
Dante Alighieri ei selvästikään ollut tutustunut saksan kielioppiin, kun hän ”elonsa vaelluksen keskitiessä harhaeli synkkää metsämaata.” Jos olisi tutustunut, tiedän kyllä, että Jumalaisen näytelmän osiossa Helvetti, ja todennäköisimmin yhdeksännessä piirissä, olisi rankaistu syntisiä teoksella Deutsche Grammatik für Anfänger.
Minä niin säälin Herra Jälkikasvua. Tuottaa tuskaa ajatella, että kun hän noin vuonna 2044 on ehkä oppinut perusteet saksan alkeista, tulee kuitenkin taas joku oikeinkirjoitusuudistus.
Mitä minä voin kasvattajana tehdä? Täytynee kääntyä ammattipsykologin puoleen ja ottaa selvää, minkä ikäiselle saa kertoa datiivin olemassaolosta.
Kirjoittaja on tietokirjailija ja suomalaisen päivälehden Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja. Hän on työskennellyt muun muassa Berliinin-kirjeenvaihtajana.