SOOLO: Stimmen der zeitgenössischen Musik
Unter den Bedingungen der Mittelmäßigkeit
Historisch betrachtet ist die Beziehung zwischen der zeitgenössischen Kunst und der sie umgebenden Gesellschaft im westlichen und nördlichen Europa erstaunlich stetig und friedlich. Die Nationalstaaten nahmen sich aus freien Stücken der Aufgabe an, KünstlerInnen zu unterstützen, und verdrängten damit die traditionellen Geldgeber wie etwa die Kirche sowie private Sponsoren . Als Geldgeber verhielt sich der Staat großzügiger und liberaler als die Kirche und die säkularen Geldfürsten. So konnten KünstlerInnen praktisch frei schalten und walten, ohne dass sich der Staat dafür interessiert hätte, was für inhaltlich-ethische Entscheidungen seine Schützlinge trafen. Nach dem Peer Review-Prinzip konnten KünstlerInnen selbst mitentscheiden, welche Kunst unterstützt wird und welche nicht. Dadurch konnten sich die Künste unter ihren eigenen Bedingungen und mehr oder weniger unabhängig von der sie umgebenden Gesellschaft entwickeln. Professionelle Künstler wie ich hatten so die Möglichkeit, sich außergewöhnlich frei ausdrücken zu dürfen, – und sich auch grenzenlos daran ergötzt.
Risse im Zusammenleben
Während der letzten Jahre hat die friedliche Koexistenz der KünstlerInnen und der Gesellschaft allerdings Risse bekommen, und der Gesellschaftsvertrag zwischen beiden wurde erschüttert. Die PolitikerInnen, die wie ein Spektrum die Meinungen der BürgerInnen reflektieren, zeigen zunehmend den Wunsch, sowohl auf die Inhalte der Kunst als auch auf die Zielsetzungen der Kunstfinanzierung einzuwirken. Gleichzeitig ist auch das freigiebige staatliche Kunstförderungsmodell kritisiert worden. Der kulturpolitische Status quo schwankt in alle Richtungen: nach rechts, nach links und zur Mitte. Vom Grundsatz her wollen die Rechtsparteien die Rolle des Staates als Kunstförderer verringern. Die Linksparteien, die traditionell die staatliche Kunstfinanzierung unterstützen, haben flächendeckend an politischer Zustimmung verloren; dazu kommt, dass sie sich von ihren früheren kulturpolitischen Ansichten distanziert haben. Selbstverständlich sind verschiedene nationalistisch gesinnte, populistische Parteien die eifrigsten Gegner der Hochkultur unserer Zeit. Ihr stetig wachsender Rückhalt in ganz Europa zeigt sich mit kleiner Verzögerung auch in der Kulturpolitik der anderen Parteien.
Ein hochaktuelles und für die KünstlerInnen alarmierendes Beispiel für den Wandel des kulturellen Klimas kommt aus den Niederlanden. Dort hat die rechtextreme nationalistische populistische Partei PVV ihren Stimmenanteil bei der Wahl 2010 verdoppelt, was auch in der Politik der traditionell führenden Parteien Spuren hinterlassen hat. Der Anteil der Kultursubventionen in den Niederlanden wurde um bis zu 25% reduziert, was ein beunruhigender, wenn auch deutlicher Hinweis auf die Auswirkung der politischen Entscheidungen auf die gesellschaftliche Realität ist. Gleichzeitig macht es aber auch darauf aufmerksam, wie rasch ein auf lange Sicht und mit großen Visionen entwickelter Fördermechanismus doch auch gegen die Wand gefahren werden kann.
Kunst als Bühne des Individualismus
Politik heißt Entscheidungen über gemeinsame Angelegenheiten treffen, und für eine repräsentative Demokratie ist es typisch, dass der Mittelwert der Meinungen als Maßstab für die Entscheidungen gilt. Durch Demokratie kann man nie etwas Radikales erreichen – weder gegen den Klimawandel kämpfen, noch die ökologische Katastrophe aufhalten oder überhaupt derartige Entscheidungen treffen, die den kurzfristigen Vorteilen der Mehrheit der WählerInnen widersprechen würden. Die mittelmäßige und kurzsichtige Masse produziert auch mittelmäßige und kurzfristige Gedanken, die die PoltikerInnen – den WählerInnen gleich – verwirklichen. Die Kunst dagegen ist eine Bühne der Sonderindividuen, neuer Gedanken und des Individualismus. Es liegt auf der Hand, dass sich die Interessen von KünstlerInnen und Sponsoren – das heißt vom gemeinen Volk – im Augenblick stark voneinander unterscheiden. In der heutigen, für die Hochkultur stets problematischer werdenden Wirklichkeit dürfte es deswegen kaum etwas Überraschendes geben. Eher scheint es so, als ob die Demokratie mit kleiner Verzögerung funktionieren würde: Die Masse, die alles Neue und Experimentelle hasst, Durchschnittlichkeit aber liebt, hat angefangen, mittelmäßige, formlose und sinnentleerte Kunst zu verlangen. Und durch politische Entscheidungsprozesse bekommt sie sie auch von den KünstlerInnen, die bereit sind, ihre Inhalte den Forderungen des neuen kulturellen Klimas anzupassen .
Unter diesen Umständen erwartet die KünstlerInnen, die ihrem eigenen Ausdruck treu bleiben wollen, eine karge und unsichere Zukunft. Auf der anderen Seite kann der sich immer mehr verschärfende Interessenkonflikt zwischen ihnen und dem sogenannten gemeinen Volk auch zu neuen und überraschenden künstlerischen Durchbrüchen führen. Unterschiedliche Krisen boten schon immer eine fruchtbare Erde für die KünstlerInnen und deren Ausdruck. Die Verarmung der geistigen Stimmung Europas, das überall wogende, ekelhafte nationalistische Pathos, die populistische Politik und die Zukunft ohne kulturelle oder wirtschaftliche Aussichten sind für eine/n Künstler/in wie ein Heizkessel, der bei wachsendem Druck schließlich explodiert. Die künstlerischen Folgen der Explosion können interessant und auf verschiedenste Weise fruchtbar sein. Deswegen sollte man die Zukunft hoffnungsvoll abwarten. Selbst wenn sich das private Leben der KünstlerInnen noch weiter verschlechtert und es schwieriger wird, professionelle Kunst zu machen, kann die Kunst an sich auf der inhaltlichen Ebene regenerierenden Antrieb aus dem Konflikt bekommen, der zwischen den MacherInnen und der ihnen feindlich eingestellten Gesellschaft herrscht.
Die KünstlerInnen leiden – die Kunst überlebt.
Olli Virtaperko (geb. 1973) ist Helsinkier Komponist, Musikjournalist und Künstlerischer Leiter vom Tampere Biennale -Festival der zeitgenössischer Musik.
Übersetzung: Jutta Reippainen
Lesen Sie auch: SOOLO: Stimmen der zeitgenössischen Musik – Eero Hämeenniemi.
Keskinkertaisuuden ehdoilla
Nykytaiteen ja ympäröivän yhteiskunnan välinen suhde on historiallisesti tarkasteltuna ollut läntisessä ja pohjoisessa manner-Euroopassa viimeiset vuosikymmenet hämmästyttävän tasainen ja rauhanomainen. Kansallisvaltiot ovat vapaaehtoisesti sälyttäneet itselleen tehtävän toimia taiteilijoidensa pääasiallisina tukijoina syrjäyttäen perinteisesti korkeakulttuuria tukeneet kirkon ja yksityiset sponsorit. Rahoittajana valtiot ovat käyttäytyneet kirkkoa ja maallisia raharuhtinaita hövelimmin ja liberaalimmin. Taiteilijat ovat käytännössä saaneet huseerata mielensä mukaan, eikä valtioita ole kiinnostanut vähääkään, minkälaisia sisällöllis-esteettisiä valintoja heidän tukemansa suojatit ovat tehneet. Vertaisarvioinnin periaatteiden mukaisesti taiteilijat ovat itse saaneet olla päättämässä siitä, minkälaista taidetta tuetaan ja minkälaista ei. Taiteet ovat voineet kehittyä omilla ehdoillaan ja enemmän tai vähemmän riippumattomina ympäröivästä yhteiskunnasta. Itseni kaltaiset ammattitaiteilijat ovat saaneet ilmaista itseään poikkeuksellisen vapaasti – ja myös ottaneet siitä kaiken ilon irti.
Säröjä yhteiselossa
Viimeisten vuosien aikana taiteilijoiden ja yhteiskunnan rauhanomaiseen yhteiseloon on kuitenkin ilmestynyt säröjä, ja taiteilijoiden ja valtion välinen yhteiskuntasopimus on järkkynyt. Tavallisten ihmisten mielipiteitä spektrin lailla heijastelevat poliitikot ovat esittäneet kasvavaa halua pyrkiä vaikuttamaan sekä taiteiden sisältöön että taiderahoituksen kohdentamiseen, ja avokätistä valtiollista taiteiden tukemisen mallia on kritisoitu. Kulttuuripoliittinen status quo järkkyy poliittisesti joka suunnasta: oikealta, vasemmalta ja keskeltä. Oikeistopuolueet ovat jo lähtökohtaisestikin riemumielin vähentämässä valtion roolia taiteiden tukijana ja perinteisesti valtiolähtöistä taiderahoitusta kannattaneet vasemmistopuolueet ovat sekä menettäneet kaikkialla poliittista kannatustaan että myös pyörtäneet näkemyksiään aiemmista kulttuuripoliittisista kannoistaan. Lisäksi sanomattakin on selvää, että erilaiset kansallismieliset populistipuolueet ovat aikamme korkeakulttuuristen taiteiden intohimoisimpia vastustajia. Heidän kannatuksensa jatkuva kasvu läpi Euroopan heijastuu myös pienellä viiveellä muiden puolueiden harjoittamaan kulttuuripolitiikkaan.
Tuore ja taiteilijoiden kannalta hälyttävä esimerkki kulttuurisen ilmapiirin muutoksesta löytyy Alankomaista. Siellä äärioikeistolaisen kansallismielisen populistipuolue PVV:n kannatuksen tuplaantuminen vuoden 2010 vaaleissa heijastui nopeasti vanhojen valtapuolueiden harjoittamaan politiikkaan. Alankomaissa kulttuuripoliittisen ilmapiirin muutos johti kulttuurin valtiontukien leikkaamiseen peräti 25%:lla, mikä on huolestuttava, joskin myös vakuuttava osoitus poliittisten päätösten vaikutuksista yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Se myös muistututus siitä, kuinka pitkäjänteisesti ja kauaskatseisesti kehitetyn tukijärjestelmän romuttaminen voi tapahtua hyvinkin nopeasti.
Taide individualismin näyttämönä
Politiikka on yhteisistä asioista päättämistä, ja edustuksellisessa demokratiassa päädytään tyypillisesti toteuttamaan erilaisten mielipiteiden mediaania. Demokratian kautta ei koskaan pystytä toteuttamaan mitään radikaalia – sen kautta ei kyetä toimiin ilmastonmuutosta vastaan, ei pysäytetä ekokatastrofia tai ylipäänsä toteuteta mitään sellaisia päätöksiä, jotka sotisivat äänestäjien enemmistön välittömän lähitulevaisuuden etuja vastaan. Keskinkertainen ja lyhytnäköinen massa tuottaa keskinkertaisia ja lyhytnäköisiä ajatuksia, joita äänestäjiensä kaltaiset poliitikot toteuttavat. Taide on puolestaan poikkeusyksilöiden, uusien ajatusten ja individualismin näyttämö. On selvää että taiteilijoiden ja heidän nykyrahoittajiensa – tavallisten kansalaisten – intressit poikkeavat vahvasti toisistaan. Nykyisessä korkeakulttuurin kannalta koko ajan ongelmallisemmaksi muuttuvassa todellisuudessa ei siksi pitäisi olla mitään yllättävää. Pikemminkin vaikuttaa siltä, että demokratia alkaa pienellä viiveellä toimia: kaikkea uutta ja kokeilevaa vihaava, mutta keskinkertaisuutta rakastava massa on tajunnut alkaa vaatia itseään miellyttävää keskinkertaista, särmätöntä ja tylsämielistä taidetta, ja poliittisen päätöksentekoprosessin kautta se sitä myös saa niiltä taiteilijoilta, jotka ovat sisällöllisesti valmiita mukauttamaan taiteensa sisällön vastaamaan uuden kulttuurisen ilmapiiriin vaatimuksia.
Näissä olosuhteissa omille sisäisille ilmaisupyrkimyksilleen uskollisina pysytteleville taiteilijoille on tiedossa karu ja epävarma tulevaisuus. Toisaalta, koko ajan kärjistyvä ristiriita heidän ja ns. tavallisen kansan intressien välillä saattaa johtaa uusiin ja yllättäviin taiteellisiin läpimurtoihin. Erilaiset kriisin ilmentymät ovat perinteisesti tarjonneet hedelmällisen maaperän taiteilijoille ja heidän ilmaisulleen. Euroopan henkisen ilmapiirin köyhtyminen, joka puolella vellova oksettava nationalistinen paatos, populistinen politiikka ja kulttuurisesti ja taloudellisesti näköalaton tulevaisuus ovat taiteilijan kanalta kuin höyrykattila, joka jossain vaiheessa paineen kasvaessa räjähtää. Tämän räjähdyksen taiteelliset seuraukset voivat olla kiintoisia ja monin tavoin hedelmällisiä. Siksi tulevaisuuteen kannattaa suhtautua odottavan toiveikkaasti. Jos kohta taiteilijoiden henkilökohtainen elämä tuleekin kurjistumaan entisestään ja ammattimainen taiteen tekeminen vaikeutuu, voi taide itsessään saada sisällöllisellä tasolla uudistavaa käyttövoimaa siitä konfliktista, joka sen tekijöiden ja siihen vihamielisesti suhtautuvan ympäröivän yhteiskunnan välillä vallitsee.
Tekijät kärsivät – taide selviää.
Olli Virtaperko (s. 1973) on helsinkiläinen säveltäjä, musiikkijournalisti ja Tampere Biennale – nykymusiikkifestivaalin taiteellinen johtaja. www.virtaperko.fi.
Lue myös: SOOLO: nykymusiikin virtauksia – Eero Hämeenniemi
Keskinkertaisuuden ehdoilla
Nykytaiteen ja ympäröivän yhteiskunnan välinen suhde on historiallisesti tarkasteltuna ollut läntisessä ja pohjoisessa manner-Euroopassa viimeiset vuosikymmenet hämmästyttävän tasainen ja rauhanomainen. Kansallisvaltiot ovat vapaaehtoisesti sälyttäneet itselleen tehtävän toimia taiteilijoidensa pääasiallisina tukijoina syrjäyttäen perinteisesti korkeakulttuuria tukeneet kirkon ja yksityiset sponsorit. Rahoittajana valtiot ovat käyttäytyneet kirkkoa ja maallisia raharuhtinaita hövelimmin ja liberaalimmin. Taiteilijat ovat käytännössä saaneet huseerata mielensä mukaan, eikä valtioita ole kiinnostanut vähääkään, minkälaisia sisällöllis-esteettisiä valintoja heidän tukemansa suojatit ovat tehneet. Vertaisarvioinnin periaatteiden mukaisesti taiteilijat ovat itse saaneet olla päättämässä siitä, minkälaista taidetta tuetaan ja minkälaista ei. Taiteet ovat voineet kehittyä omilla ehdoillaan ja enemmän tai vähemmän riippumattomina ympäröivästä yhteiskunnasta. Itseni kaltaiset ammattitaiteilijat ovat saaneet ilmaista itseään poikkeuksellisen vapaasti – ja myös ottaneet siitä kaiken ilon irti.
Säröjä yhteiselossa
Viimeisten vuosien aikana taiteilijoiden ja yhteiskunnan rauhanomaiseen yhteiseloon on kuitenkin ilmestynyt säröjä, ja taiteilijoiden ja valtion välinen yhteiskuntasopimus on järkkynyt. Tavallisten ihmisten mielipiteitä spektrin lailla heijastelevat poliitikot ovat esittäneet kasvavaa halua pyrkiä vaikuttamaan sekä taiteiden sisältöön että taiderahoituksen kohdentamiseen, ja avokätistä valtiollista taiteiden tukemisen mallia on kritisoitu. Kulttuuripoliittinen status quo järkkyy poliittisesti joka suunnasta: oikealta, vasemmalta ja keskeltä. Oikeistopuolueet ovat jo lähtökohtaisestikin riemumielin vähentämässä valtion roolia taiteiden tukijana ja perinteisesti valtiolähtöistä taiderahoitusta kannattaneet vasemmistopuolueet ovat sekä menettäneet kaikkialla poliittista kannatustaan että myös pyörtäneet näkemyksiään aiemmista kulttuuripoliittisista kannoistaan. Lisäksi sanomattakin on selvää, että erilaiset kansallismieliset populistipuolueet ovat aikamme korkeakulttuuristen taiteiden intohimoisimpia vastustajia. Heidän kannatuksensa jatkuva kasvu läpi Euroopan heijastuu myös pienellä viiveellä muiden puolueiden harjoittamaan kulttuuripolitiikkaan.
Tuore ja taiteilijoiden kannalta hälyttävä esimerkki kulttuurisen ilmapiirin muutoksesta löytyy Alankomaista. Siellä äärioikeistolaisen kansallismielisen populistipuolue PVV:n kannatuksen tuplaantuminen vuoden 2010 vaaleissa heijastui nopeasti vanhojen valtapuolueiden harjoittamaan politiikkaan. Alankomaissa kulttuuripoliittisen ilmapiirin muutos johti kulttuurin valtiontukien leikkaamiseen peräti 25%:lla, mikä on huolestuttava, joskin myös vakuuttava osoitus poliittisten päätösten vaikutuksista yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Se myös muistututus siitä, kuinka pitkäjänteisesti ja kauaskatseisesti kehitetyn tukijärjestelmän romuttaminen voi tapahtua hyvinkin nopeasti.
Taide individualismin näyttämönä
Politiikka on yhteisistä asioista päättämistä, ja edustuksellisessa demokratiassa päädytään tyypillisesti toteuttamaan erilaisten mielipiteiden mediaania. Demokratian kautta ei koskaan pystytä toteuttamaan mitään radikaalia – sen kautta ei kyetä toimiin ilmastonmuutosta vastaan, ei pysäytetä ekokatastrofia tai ylipäänsä toteuteta mitään sellaisia päätöksiä, jotka sotisivat äänestäjien enemmistön välittömän lähitulevaisuuden etuja vastaan. Keskinkertainen ja lyhytnäköinen massa tuottaa keskinkertaisia ja lyhytnäköisiä ajatuksia, joita äänestäjiensä kaltaiset poliitikot toteuttavat. Taide on puolestaan poikkeusyksilöiden, uusien ajatusten ja individualismin näyttämö. On selvää että taiteilijoiden ja heidän nykyrahoittajiensa – tavallisten kansalaisten – intressit poikkeavat vahvasti toisistaan. Nykyisessä korkeakulttuurin kannalta koko ajan ongelmallisemmaksi muuttuvassa todellisuudessa ei siksi pitäisi olla mitään yllättävää. Pikemminkin vaikuttaa siltä, että demokratia alkaa pienellä viiveellä toimia: kaikkea uutta ja kokeilevaa vihaava, mutta keskinkertaisuutta rakastava massa on tajunnut alkaa vaatia itseään miellyttävää keskinkertaista, särmätöntä ja tylsämielistä taidetta, ja poliittisen päätöksentekoprosessin kautta se sitä myös saa niiltä taiteilijoilta, jotka ovat sisällöllisesti valmiita mukauttamaan taiteensa sisällön vastaamaan uuden kulttuurisen ilmapiiriin vaatimuksia.
Näissä olosuhteissa omille sisäisille ilmaisupyrkimyksilleen uskollisina pysytteleville taiteilijoille on tiedossa karu ja epävarma tulevaisuus. Toisaalta, koko ajan kärjistyvä ristiriita heidän ja ns. tavallisen kansan intressien välillä saattaa johtaa uusiin ja yllättäviin taiteellisiin läpimurtoihin. Erilaiset kriisin ilmentymät ovat perinteisesti tarjonneet hedelmällisen maaperän taiteilijoille ja heidän ilmaisulleen. Euroopan henkisen ilmapiirin köyhtyminen, joka puolella vellova oksettava nationalistinen paatos, populistinen politiikka ja kulttuurisesti ja taloudellisesti näköalaton tulevaisuus ovat taiteilijan kanalta kuin höyrykattila, joka jossain vaiheessa paineen kasvaessa räjähtää. Tämän räjähdyksen taiteelliset seuraukset voivat olla kiintoisia ja monin tavoin hedelmällisiä. Siksi tulevaisuuteen kannattaa suhtautua odottavan toiveikkaasti. Jos kohta taiteilijoiden henkilökohtainen elämä tuleekin kurjistumaan entisestään ja ammattimainen taiteen tekeminen vaikeutuu, voi taide itsessään saada sisällöllisellä tasolla uudistavaa käyttövoimaa siitä konfliktista, joka sen tekijöiden ja siihen vihamielisesti suhtautuvan ympäröivän yhteiskunnan välillä vallitsee.
Tekijät kärsivät – taide selviää.
Olli Virtaperko (s. 1973) on helsinkiläinen säveltäjä, musiikkijournalisti ja Tampere Biennale – nykymusiikkifestivaalin taiteellinen johtaja. www.virtaperko.fi.
Lue myös: SOOLO: nykymusiikin virtauksia – Eero Hämeenniemi
Keskinkertaisuuden ehdoilla
Nykytaiteen ja ympäröivän yhteiskunnan välinen suhde on historiallisesti tarkasteltuna ollut läntisessä ja pohjoisessa manner-Euroopassa viimeiset vuosikymmenet hämmästyttävän tasainen ja rauhanomainen. Kansallisvaltiot ovat vapaaehtoisesti sälyttäneet itselleen tehtävän toimia taiteilijoidensa pääasiallisina tukijoina syrjäyttäen perinteisesti korkeakulttuuria tukeneet kirkon ja yksityiset sponsorit. Rahoittajana valtiot ovat käyttäytyneet kirkkoa ja maallisia raharuhtinaita hövelimmin ja liberaalimmin. Taiteilijat ovat käytännössä saaneet huseerata mielensä mukaan, eikä valtioita ole kiinnostanut vähääkään, minkälaisia sisällöllis-esteettisiä valintoja heidän tukemansa suojatit ovat tehneet. Vertaisarvioinnin periaatteiden mukaisesti taiteilijat ovat itse saaneet olla päättämässä siitä, minkälaista taidetta tuetaan ja minkälaista ei. Taiteet ovat voineet kehittyä omilla ehdoillaan ja enemmän tai vähemmän riippumattomina ympäröivästä yhteiskunnasta. Itseni kaltaiset ammattitaiteilijat ovat saaneet ilmaista itseään poikkeuksellisen vapaasti – ja myös ottaneet siitä kaiken ilon irti.
Säröjä yhteiselossa
Viimeisten vuosien aikana taiteilijoiden ja yhteiskunnan rauhanomaiseen yhteiseloon on kuitenkin ilmestynyt säröjä, ja taiteilijoiden ja valtion välinen yhteiskuntasopimus on järkkynyt. Tavallisten ihmisten mielipiteitä spektrin lailla heijastelevat poliitikot ovat esittäneet kasvavaa halua pyrkiä vaikuttamaan sekä taiteiden sisältöön että taiderahoituksen kohdentamiseen, ja avokätistä valtiollista taiteiden tukemisen mallia on kritisoitu. Kulttuuripoliittinen status quo järkkyy poliittisesti joka suunnasta: oikealta, vasemmalta ja keskeltä. Oikeistopuolueet ovat jo lähtökohtaisestikin riemumielin vähentämässä valtion roolia taiteiden tukijana ja perinteisesti valtiolähtöistä taiderahoitusta kannattaneet vasemmistopuolueet ovat sekä menettäneet kaikkialla poliittista kannatustaan että myös pyörtäneet näkemyksiään aiemmista kulttuuripoliittisista kannoistaan. Lisäksi sanomattakin on selvää, että erilaiset kansallismieliset populistipuolueet ovat aikamme korkeakulttuuristen taiteiden intohimoisimpia vastustajia. Heidän kannatuksensa jatkuva kasvu läpi Euroopan heijastuu myös pienellä viiveellä muiden puolueiden harjoittamaan kulttuuripolitiikkaan.
Tuore ja taiteilijoiden kannalta hälyttävä esimerkki kulttuurisen ilmapiirin muutoksesta löytyy Alankomaista. Siellä äärioikeistolaisen kansallismielisen populistipuolue PVV:n kannatuksen tuplaantuminen vuoden 2010 vaaleissa heijastui nopeasti vanhojen valtapuolueiden harjoittamaan politiikkaan. Alankomaissa kulttuuripoliittisen ilmapiirin muutos johti kulttuurin valtiontukien leikkaamiseen peräti 25%:lla, mikä on huolestuttava, joskin myös vakuuttava osoitus poliittisten päätösten vaikutuksista yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Se myös muistututus siitä, kuinka pitkäjänteisesti ja kauaskatseisesti kehitetyn tukijärjestelmän romuttaminen voi tapahtua hyvinkin nopeasti.
Taide individualismin näyttämönä
Politiikka on yhteisistä asioista päättämistä, ja edustuksellisessa demokratiassa päädytään tyypillisesti toteuttamaan erilaisten mielipiteiden mediaania. Demokratian kautta ei koskaan pystytä toteuttamaan mitään radikaalia – sen kautta ei kyetä toimiin ilmastonmuutosta vastaan, ei pysäytetä ekokatastrofia tai ylipäänsä toteuteta mitään sellaisia päätöksiä, jotka sotisivat äänestäjien enemmistön välittömän lähitulevaisuuden etuja vastaan. Keskinkertainen ja lyhytnäköinen massa tuottaa keskinkertaisia ja lyhytnäköisiä ajatuksia, joita äänestäjiensä kaltaiset poliitikot toteuttavat. Taide on puolestaan poikkeusyksilöiden, uusien ajatusten ja individualismin näyttämö. On selvää että taiteilijoiden ja heidän nykyrahoittajiensa – tavallisten kansalaisten – intressit poikkeavat vahvasti toisistaan. Nykyisessä korkeakulttuurin kannalta koko ajan ongelmallisemmaksi muuttuvassa todellisuudessa ei siksi pitäisi olla mitään yllättävää. Pikemminkin vaikuttaa siltä, että demokratia alkaa pienellä viiveellä toimia: kaikkea uutta ja kokeilevaa vihaava, mutta keskinkertaisuutta rakastava massa on tajunnut alkaa vaatia itseään miellyttävää keskinkertaista, särmätöntä ja tylsämielistä taidetta, ja poliittisen päätöksentekoprosessin kautta se sitä myös saa niiltä taiteilijoilta, jotka ovat sisällöllisesti valmiita mukauttamaan taiteensa sisällön vastaamaan uuden kulttuurisen ilmapiiriin vaatimuksia.
Näissä olosuhteissa omille sisäisille ilmaisupyrkimyksilleen uskollisina pysytteleville taiteilijoille on tiedossa karu ja epävarma tulevaisuus. Toisaalta, koko ajan kärjistyvä ristiriita heidän ja ns. tavallisen kansan intressien välillä saattaa johtaa uusiin ja yllättäviin taiteellisiin läpimurtoihin. Erilaiset kriisin ilmentymät ovat perinteisesti tarjonneet hedelmällisen maaperän taiteilijoille ja heidän ilmaisulleen. Euroopan henkisen ilmapiirin köyhtyminen, joka puolella vellova oksettava nationalistinen paatos, populistinen politiikka ja kulttuurisesti ja taloudellisesti näköalaton tulevaisuus ovat taiteilijan kanalta kuin höyrykattila, joka jossain vaiheessa paineen kasvaessa räjähtää. Tämän räjähdyksen taiteelliset seuraukset voivat olla kiintoisia ja monin tavoin hedelmällisiä. Siksi tulevaisuuteen kannattaa suhtautua odottavan toiveikkaasti. Jos kohta taiteilijoiden henkilökohtainen elämä tuleekin kurjistumaan entisestään ja ammattimainen taiteen tekeminen vaikeutuu, voi taide itsessään saada sisällöllisellä tasolla uudistavaa käyttövoimaa siitä konfliktista, joka sen tekijöiden ja siihen vihamielisesti suhtautuvan ympäröivän yhteiskunnan välillä vallitsee.
Tekijät kärsivät – taide selviää.
Olli Virtaperko (s. 1973) on helsinkiläinen säveltäjä, musiikkijournalisti ja Tampere Biennale – nykymusiikkifestivaalin taiteellinen johtaja. www.virtaperko.fi.