Wie wandeln sich „deutsch-finnische“ Wissenschaftsbeziehungen? Einige Gedanken im Nachgang zum 9. Deutsch-Finnischen Historikerseminar in Berlin
Altbekannte Freunde und viele neue Gesichter
Alle drei Jahre (mehr oder weniger) treffen sich deutsche und finnische Historikerinnen und Historiker zu gemeinsamen Tagungen. Und das schon seit 40 Jahren! Unlängst habe ich dazu auf dem NordicHistoryBlog einen kurzen historischen Abriss geschrieben. Nun hat das besagte Ereignis gerade am letzten Wochenende in Berlin stattgefunden. Die Tagung ist eine Art fachliche Werkschau, man wird alle drei Jahre auf den aktuellen Stand gebracht, was die Forschung vor allem zur finnischen Geschichte sowie zur deutsch-finnischen Begegnungsgeschichte betrifft. Damit eine solche Tagungstradition aber lebendig bleibt, bedarf es immer wieder neuer Blickwinkel und neuer Einsichten. Forscherinnen und Forscher entwickeln sich weiter und greifen neue Themen auf. Neue Leute kommen dazu und gerade die Jüngeren greifen neue Methoden und Ansätze auf. Das war dieses Mal auf jeden Fall zu beobachten. Ich nehme seit zehn Jahren selbst an diesen Konferenzen teil, und es ist natürlich immer wieder schön, alte Bekannte wiederzutreffen, keine Frage. Aber ich war auch als Hauptverantwortlicher für die Organisation der Berliner Tagung beim Blick auf das Programm sehr gespannt: Die allermeisten Namen der finnischen Referentinnen und Referenten kannte ich gar nicht – und das fand ich irgendwie toll!
Im Laufe der Tagung habe ich gemerkt, dass man vielleicht doch zu leicht viele Selbstverständlichkeiten entwickelt. Mir war immer klar, was das Deutsch-Finnische Historikerseminar ist – dachte ich jedenfalls! In den Kaffeepausen und an den gemeinsamen Abenden haben wir es mehrfach diskutiert: Was heißt denn eigentlich „Deutsch-Finnisches“ Historikerseminar? Dürfen daran nur deutsche und finnische Vertreter teilnehmen? Dann hätten wir einen Kollegen aus Warschau, der einen faszinierenden wissenschaftsgeschichtlichen Vortrag beisteuerte, nicht einladen dürfen. Und dann hätten wir auch unseren besonderen Gast, den renommierten britischen Finnlandhistoriker David Kirby, der die key-note lecture hielt, auch nicht einladen dürfen…die vielen Verweise in den Diskussionen auf den Kontext der nordeuropäischen Staatenwelt, der für Finnland oft so wichtig ist, könnte doch auch zeigen, dass „deutsch-finnisch“ auch eine Begrenzung sein kann, oder? Ich habe doch selber mehrere Vorträge über Finnland und Nordeuropa auf diesen Tagungen gehalten, was anfangs einige durchaus irritiert hat.
Sprachlicher Wandel: Wo bleibt das Deutsche im Deutsch-Finnischen?
Also, sollen wir jetzt alles ändern und die Tagungen „globalisieren“ – wohl kaum. Man kann und sollte eine 40-jährige Tradition nicht leichtfertig ad acta legen. Aber man kann sie erneuern und dadurch lebendig halten. Dafür muss man allerdings bereit sein, Kompromisse zu machen. Das zeigt sich etwa in der Konferenzsprache. Traditionell war dies lange – „natürlich“ – Deutsch. Was sich abzeichnet, ist – auch auf diesen deutsch-finnischen Tagungen – eine zunehmende Bedeutung des Englischen. Das mag nicht jedem so sehr schmecken. Geben wir da nicht ein weiteres Stück Bedeutung des Deutschen als Wissenschaftssprache auf?
Sprachliche Offenheit als Chance
Ganz pragmatisch gesehen, war es gerade die größere Offenheit, die wir gegenüber dem Englischen als zweiter Konferenzsprache gezeigt haben, die viele dazu brachte, erstmals teilzunehmen. Es gab schon früher einzelne Beiträge auf Englisch, aber dieses Mal war es gut die Hälfte. Interessant ist dabei, dass die Forschung ja doch oft auf deutschsprachigen Quellen basiert, sich also das Deutsche nicht komplett verabschiedet, sondern einen Rollenwandel vollzieht. Es ist Arbeits- und damit meine ich vor allem: Lektüresprache, aber für Vorträge fühlen sich viele mit dem Englischen sicherer und sind es einfach in der internationalen Wissenschaftswelt stärker gewohnt. Soll man darüber nun in Wehklagen ausbrechen? Ich für meinen Teil finde: Wenn das gegenseitige Interesse deutscher und finnischer Geschichtswissenschaftler weiterhin da ist und wenn die historischen Quellen verstanden und interpretiert werden, ist das letzten Endes nicht doch wichtiger als die Sprache, in der dies präsentiert wird?
Übrigens: Wer sich ein Bild von der Tagung machen will, kann auf den Tagungs-Blog schauen, dort finden sich nicht nur die Abstracts der Vorträge, sondern auch die Powerpoint-Präsentationen einzelner Vorträge. Schauen Sie mal rein! Ein „klassischer“ Tagungsbericht wird auch noch folgen.
Dr. Jan Hecker-Stampehl arbeitet als wissenschaftlicher Mitarbeiter für nordeuropäische Geschichte bei der Humboldt-Universität zu Berlin.
Vanhoja ystäviä ja uusia kasvoja
Noin joka kolmas vuosi saksalaiset ja suomalaiset historioitsijat ovat kokoontuneet yhteiseen seminaariin – jo 40 vuoden ajan! Kirjoitin hiljattain seminaarin historiasta lyhyen yhteenvedon NordicHistory Blogiin. Kyseinen tapahtuma järjestettiin juuri viime viikonloppuna Berliinissä. Seminaari on eräänlainen katselmus, jonka avulla pääsee joka kolmas vuosi ajan tasalle ennen kaikkea suomalaisen historian kuten myös saksalais-suomalaisten kohtaamisten historian tutkimuksesta. Jotta tällainen seminaariperinne kuitenkin pysyisi vireänä, tarvitaan aina uusia näkökulmia ja oivalluksia. Tutkijat kehittyvät ja tarttuvat uusiin teemoihin. Uusia ihmisiä tulee mukaan ja juuri nuoremmat tarttuvat uusiin metodeihin ja aiheisiin. Siltä näytti ainakin tällä kerralla. Osallistuin itse näille historioitsijapäiville ensimmäisen kerran kymmenen vuotta sitten, ja on tottakai aina mukava tavata vanhoja tuttuja, ei epäilystäkään. Mutta Berliinin seminaarin organisoinnista päävastuullisena innostuin katsoessani ohjelmaa: Suurinta osaa suomalaisista osallistujista en tuntenut ollenkaan – minusta se oli jotenkin hienoa!
Seminaarin aikana huomasin, että sitä tulee kehittäneeksi ehkä liiankin helposti monia itsestäänselvyyksiä. Minulle on aina ollut selvää, mikä saksalais-suomalainen historioitsijaseminaari on – tai niin ainakin kuvittelin! Kahvitauoilla ja yhteisissä illanvietoissa keskustelimme useampaan otteeseen siitä, mitä ”saksalais-suomalainen” historioitsijaseminaari itse asiassa tarkoittaa. Saavatko vain saksalaiset ja suomalaiset osallistua? Siinä tapauksessa emme olisi saaneet kutsua varsovalaista kollegaa, joka piti kiehtovan tieteenhistoriallisen esitelmän. Emme olisi myöskään saaneet kutsua erityisvierastamme, arvostettua brittiläistä Suomi-historioitsijaa David Kirbyä, joka piti seminaarin pääesitelmän. Keskustelujen useat viittaukset pohjoismaiseen kontekstiin, joka on Suomelle usein niin tärkeä, osoittavat mahdollisesti, että ”saksalais-suomalaisuus” voi olla myös rajoite, vai mitä? Itsekin olen pitänyt useita esitelmiä Suomesta ja Pohjois-Euroopasta näissä seminaareissa, mikä ärsytti aluksi monia.
Kielellinen muutos: Onko saksalla sijaa saksalais-suomalaisessa?
Pitäisikö nyt siis muuttaa kaikki ja ”globalisoida” seminaari? Tuskin. Ei 40-vuotisesta perinteestä voi eikä pidä luopua kevytmielisesti. Mutta sitä voi uudistaa ja pitää siten vireänä. Sen eteen pitää kuitenkin olla valmis tekemään kompromisseja, mikä näkyy esimerkiksi seminaarikielessä. Perinteisesti on puhuttu – ”luonnollisesti” – saksaa. Englannin kielen merkitys näyttää vahvistuvan myös näissä saksalais-suomalaisissa seminaareissa, eikä se välttämättä miellytä kaikkia. Emmekö silloin heikennä saksan merkitystä tieteen kielenä entisestään?
Kielellinen avoimuus mahdollisuutena
Käytännössä juuri suurempi avoimuus ajatukselle englannista toisena seminaarikielenä sai monet osallistumaan seminaariin ensimmäistä kertaa. Aikaisempina vuosina yksittäisiä esityksiä on pidetty englanniksi, mutta tällä kertaa niitä oli jo reilu puolet. Mielenkiintoista on, että tutkimus perustuu toki usein saksankielisiin lähteisiin, eli se ei täysin hylkää saksaa, vaan kielen rooli muuttuu. Saksa on työkieli, ja tällä tarkoitan ennen kaikkea: lukukieli, mutta monet tuntevat olonsa varmemmaksi esiintyessään englanniksi ja ovat yksinkertaisesti paljon tottuneempia englantiin kansainvälisessä tiedemaailmassa. Tulisiko tämän takia nyt puhjeta kyyneliin? Kunhan saksalaiset ja suomalaiset historiatieteilijät yhä osoittavat molemminpuolista kiinnostusta ja historiallisia lähteitä ymmärretään ja tulkitaan, voidaan kysyä, eikö se ole loppujen lopuksi tärkeämpää kuin kysymys kielestä, jolla esitelmiä pidetään?
Käy tutustumassa seminaariblogiin, sieltä löytyvät luentotiivistelmien lisäksi yksittäisten luentojen Powerpoint-esitykset! ”Klassinen” seminaariraportti julkaistaan myös myöhemmin.
Dr. Jan Hecker-Stampehl työskentelee Pohjois-Euroopan historian aineen tieteellisenä avustajana Humboldt-yliopistossa.
Vanhoja ystäviä ja uusia kasvoja
Noin joka kolmas vuosi saksalaiset ja suomalaiset historioitsijat ovat kokoontuneet yhteiseen seminaariin – jo 40 vuoden ajan! Kirjoitin hiljattain seminaarin historiasta lyhyen yhteenvedon NordicHistory Blogiin. Kyseinen tapahtuma järjestettiin juuri viime viikonloppuna Berliinissä. Seminaari on eräänlainen katselmus, jonka avulla pääsee joka kolmas vuosi ajan tasalle ennen kaikkea suomalaisen historian kuten myös saksalais-suomalaisten kohtaamisten historian tutkimuksesta. Jotta tällainen seminaariperinne kuitenkin pysyisi vireänä, tarvitaan aina uusia näkökulmia ja oivalluksia. Tutkijat kehittyvät ja tarttuvat uusiin teemoihin. Uusia ihmisiä tulee mukaan ja juuri nuoremmat tarttuvat uusiin metodeihin ja aiheisiin. Siltä näytti ainakin tällä kerralla. Osallistuin itse näille historioitsijapäiville ensimmäisen kerran kymmenen vuotta sitten, ja on tottakai aina mukava tavata vanhoja tuttuja, ei epäilystäkään. Mutta Berliinin seminaarin organisoinnista päävastuullisena innostuin katsoessani ohjelmaa: Suurinta osaa suomalaisista osallistujista en tuntenut ollenkaan – minusta se oli jotenkin hienoa!
Seminaarin aikana huomasin, että sitä tulee kehittäneeksi ehkä liiankin helposti monia itsestäänselvyyksiä. Minulle on aina ollut selvää, mikä saksalais-suomalainen historioitsijaseminaari on – tai niin ainakin kuvittelin! Kahvitauoilla ja yhteisissä illanvietoissa keskustelimme useampaan otteeseen siitä, mitä ”saksalais-suomalainen” historioitsijaseminaari itse asiassa tarkoittaa. Saavatko vain saksalaiset ja suomalaiset osallistua? Siinä tapauksessa emme olisi saaneet kutsua varsovalaista kollegaa, joka piti kiehtovan tieteenhistoriallisen esitelmän. Emme olisi myöskään saaneet kutsua erityisvierastamme, arvostettua brittiläistä Suomi-historioitsijaa David Kirbyä, joka piti seminaarin pääesitelmän. Keskustelujen useat viittaukset pohjoismaiseen kontekstiin, joka on Suomelle usein niin tärkeä, osoittavat mahdollisesti, että ”saksalais-suomalaisuus” voi olla myös rajoite, vai mitä? Itsekin olen pitänyt useita esitelmiä Suomesta ja Pohjois-Euroopasta näissä seminaareissa, mikä ärsytti aluksi monia.
Kielellinen muutos: Onko saksalla sijaa saksalais-suomalaisessa?
Pitäisikö nyt siis muuttaa kaikki ja ”globalisoida” seminaari? Tuskin. Ei 40-vuotisesta perinteestä voi eikä pidä luopua kevytmielisesti. Mutta sitä voi uudistaa ja pitää siten vireänä. Sen eteen pitää kuitenkin olla valmis tekemään kompromisseja, mikä näkyy esimerkiksi seminaarikielessä. Perinteisesti on puhuttu – ”luonnollisesti” – saksaa. Englannin kielen merkitys näyttää vahvistuvan myös näissä saksalais-suomalaisissa seminaareissa, eikä se välttämättä miellytä kaikkia. Emmekö silloin heikennä saksan merkitystä tieteen kielenä entisestään?
Kielellinen avoimuus mahdollisuutena
Käytännössä juuri suurempi avoimuus ajatukselle englannista toisena seminaarikielenä sai monet osallistumaan seminaariin ensimmäistä kertaa. Aikaisempina vuosina yksittäisiä esityksiä on pidetty englanniksi, mutta tällä kertaa niitä oli jo reilu puolet. Mielenkiintoista on, että tutkimus perustuu toki usein saksankielisiin lähteisiin, eli se ei täysin hylkää saksaa, vaan kielen rooli muuttuu. Saksa on työkieli, ja tällä tarkoitan ennen kaikkea: lukukieli, mutta monet tuntevat olonsa varmemmaksi esiintyessään englanniksi ja ovat yksinkertaisesti paljon tottuneempia englantiin kansainvälisessä tiedemaailmassa. Tulisiko tämän takia nyt puhjeta kyyneliin? Kunhan saksalaiset ja suomalaiset historiatieteilijät yhä osoittavat molemminpuolista kiinnostusta ja historiallisia lähteitä ymmärretään ja tulkitaan, voidaan kysyä, eikö se ole loppujen lopuksi tärkeämpää kuin kysymys kielestä, jolla esitelmiä pidetään?
Käy tutustumassa seminaariblogiin, sieltä löytyvät luentotiivistelmien lisäksi yksittäisten luentojen Powerpoint-esitykset! ”Klassinen” seminaariraportti julkaistaan myös myöhemmin.
Dr. Jan Hecker-Stampehl työskentelee Pohjois-Euroopan historian aineen tieteellisenä avustajana Humboldt-yliopistossa.
Altbekannte Freunde und viele neue Gesichter
Alle drei Jahre (mehr oder weniger) treffen sich deutsche und finnische Historikerinnen und Historiker zu gemeinsamen Tagungen. Und das schon seit 40 Jahren! Unlängst habe ich dazu auf dem NordicHistoryBlog einen kurzen historischen Abriss geschrieben. Nun hat das besagte Ereignis gerade am letzten Wochenende in Berlin stattgefunden. Die Tagung ist eine Art fachliche Werkschau, man wird alle drei Jahre auf den aktuellen Stand gebracht, was die Forschung vor allem zur finnischen Geschichte sowie zur deutsch-finnischen Begegnungsgeschichte betrifft. Damit eine solche Tagungstradition aber lebendig bleibt, bedarf es immer wieder neuer Blickwinkel und neuer Einsichten. Forscherinnen und Forscher entwickeln sich weiter und greifen neue Themen auf. Neue Leute kommen dazu und gerade die Jüngeren greifen neue Methoden und Ansätze auf. Das war dieses Mal auf jeden Fall zu beobachten. Ich nehme seit zehn Jahren selbst an diesen Konferenzen teil, und es ist natürlich immer wieder schön, alte Bekannte wiederzutreffen, keine Frage. Aber ich war auch als Hauptverantwortlicher für die Organisation der Berliner Tagung beim Blick auf das Programm sehr gespannt: Die allermeisten Namen der finnischen Referentinnen und Referenten kannte ich gar nicht – und das fand ich irgendwie toll!
Im Laufe der Tagung habe ich gemerkt, dass man vielleicht doch zu leicht viele Selbstverständlichkeiten entwickelt. Mir war immer klar, was das Deutsch-Finnische Historikerseminar ist – dachte ich jedenfalls! In den Kaffeepausen und an den gemeinsamen Abenden haben wir es mehrfach diskutiert: Was heißt denn eigentlich „Deutsch-Finnisches“ Historikerseminar? Dürfen daran nur deutsche und finnische Vertreter teilnehmen? Dann hätten wir einen Kollegen aus Warschau, der einen faszinierenden wissenschaftsgeschichtlichen Vortrag beisteuerte, nicht einladen dürfen. Und dann hätten wir auch unseren besonderen Gast, den renommierten britischen Finnlandhistoriker David Kirby, der die key-note lecture hielt, auch nicht einladen dürfen…die vielen Verweise in den Diskussionen auf den Kontext der nordeuropäischen Staatenwelt, der für Finnland oft so wichtig ist, könnte doch auch zeigen, dass „deutsch-finnisch“ auch eine Begrenzung sein kann, oder? Ich habe doch selber mehrere Vorträge über Finnland und Nordeuropa auf diesen Tagungen gehalten, was anfangs einige durchaus irritiert hat.
Sprachlicher Wandel: Wo bleibt das Deutsche im Deutsch-Finnischen?
Also, sollen wir jetzt alles ändern und die Tagungen „globalisieren“ – wohl kaum. Man kann und sollte eine 40-jährige Tradition nicht leichtfertig ad acta legen. Aber man kann sie erneuern und dadurch lebendig halten. Dafür muss man allerdings bereit sein, Kompromisse zu machen. Das zeigt sich etwa in der Konferenzsprache. Traditionell war dies lange – „natürlich“ – Deutsch. Was sich abzeichnet, ist – auch auf diesen deutsch-finnischen Tagungen – eine zunehmende Bedeutung des Englischen. Das mag nicht jedem so sehr schmecken. Geben wir da nicht ein weiteres Stück Bedeutung des Deutschen als Wissenschaftssprache auf?
Sprachliche Offenheit als Chance
Ganz pragmatisch gesehen, war es gerade die größere Offenheit, die wir gegenüber dem Englischen als zweiter Konferenzsprache gezeigt haben, die viele dazu brachte, erstmals teilzunehmen. Es gab schon früher einzelne Beiträge auf Englisch, aber dieses Mal war es gut die Hälfte. Interessant ist dabei, dass die Forschung ja doch oft auf deutschsprachigen Quellen basiert, sich also das Deutsche nicht komplett verabschiedet, sondern einen Rollenwandel vollzieht. Es ist Arbeits- und damit meine ich vor allem: Lektüresprache, aber für Vorträge fühlen sich viele mit dem Englischen sicherer und sind es einfach in der internationalen Wissenschaftswelt stärker gewohnt. Soll man darüber nun in Wehklagen ausbrechen? Ich für meinen Teil finde: Wenn das gegenseitige Interesse deutscher und finnischer Geschichtswissenschaftler weiterhin da ist und wenn die historischen Quellen verstanden und interpretiert werden, ist das letzten Endes nicht doch wichtiger als die Sprache, in der dies präsentiert wird?
Übrigens: Wer sich ein Bild von der Tagung machen will, kann auf den Tagungs-Blog schauen, dort finden sich nicht nur die Abstracts der Vorträge, sondern auch die Powerpoint-Präsentationen einzelner Vorträge. Schauen Sie mal rein! Ein „klassischer“ Tagungsbericht wird auch noch folgen.
Dr. Jan Hecker-Stampehl arbeitet als wissenschaftlicher Mitarbeiter für nordeuropäische Geschichte bei der Humboldt-Universität zu Berlin.